Tontut

Metsätontun

Sä opit kohta tuntemaan

Pienen pieni niin mä oon

Mahdun onkaloon

Metsätontun

Taas tarinoita kerrotaan

Olen hiippalakkinen

Ja onnellinen

Oon seitsemän kertaa vahvempi sua

Katso mua!

Voi koukkuselkä suorentua

Metsätontun

Voi nähdä vain se ihminen

Joll' on sydän kultainen

Ja uskollinen

Metsätontun

On unelmana rauha maas

Hiivin illoin ikkunaas

Ja katoan taas

Ja kettu mut kauas turvaan kantaa
 Jos mua vainotaan

Kas ainahan ystävä apua antaa
Kun sitä tarvitaan

Ja siksi mä peikoille kinttaalla viskaan

En ole peloissain!

Vaan jos vaara uhkaa silloin vislaan

Auttaja saapuu ain'!

Oon seitsemän kertaa vahvempi sua

Usko mua!

Voi vanhakin näin nuorentua!

Otsikko kertoo täydellisesti kaiken oleellisen.

Ah... Tontut. On se kiintoisaa, miten niinkin pieni elämänmuoto voi tuoda minunlaiselle köriläälle niin paljon hyviä tuntemuksia.

Vaikka tämä blogi onkin käsitellyt aikalailla vain muumeja, haluan nyt vaihtelun vuoksi kertoa vähän tontuista. Lomailessahan ajatukset harhailevat vähän sinne sun tänne.

Ensimmäinen kosketukseni tonttuihin tuli Suuresta Tonttukirjasta (toinen painos), joka on hollantilaisen taitelijakaksikon Rien Poortvlietin ja Wil Huygenin aikaansaannos. Tai oikeastaan hehän eivät ole sitä kirjoittaneet. Heille kirjan tekstin on kertonut tonttu nimeltä Tomte Haroldsson. Selailin kirjaa varsin innoissani, vaikken edes osannut lukea. Tykästyin kirjan kuvituksiin ja lukutaidon saatuani siitä ilmeni paljon kiintoisia asioita, joihin tykästyin.

Meiltä löytyi myöskin Tonttujen Kutsu (myös toinen painos), jossa edellisen kirjan tekijät saivat otsikon mukaisesti kutsun tontuilta. Kirja oli samalla tavalla tehty, mutta se sisälsi edellistä kirjaa poiketen koko kirjan läpi kertovan tarinan kaksikon matkasta Hollannista Suomeen ja täältä tonttuina muuttuneina Siperiaan.

Mutta miksi minä tässä oikein hölisen kahdesta tiiliskivikirjasta, kun blogini on muutenkin teemaltaan animaatiot? Nämä kaksi tonttukirjaa eivät pelkästään ole minulle nostalgian täyttämää ihkutusta, vaan ovat ihan oikeasti helkutin hyvin tehtyjä kirjoja. Kuvitus ei ole mitenkään karikatyyristä, vaan hyvinkin realistista. Kirjat esittelevät tontut hyvinkin tieteellisesti aina fyysisistä ominaisuuksista kulttuuriin asti. Muitakin olentoja esitellään, mutta niihin ei syvennytä paljoa ollenkaan pintaa pitemmälle, paitsi peikkoihin, sillä ovathan ne heidän luonnollisia vihollisiaan. Tosin uldroihin (tonttumainen olio Lapissa) olisin itse henkilökohtaisesti halunnut syventyä.

Lisäksi kirjoissa on selkeä sanoma: Välittäkää ihmiset luonnosta tai te tuhoatte itse itsenne. Viesti voi olla joillekin ihmisille äärihippimäinen, mutta sillä on erilainen painotus, kun asiat ovat esitetty varsin realistisen oloisesti painottamatta asiaa äärimmäisyyksiin asti. Varsinkin kun sanoman ovat sanoneet tontut, joilla ei ole kiinnostusta valtaan tai omaisuuden kartuttamiseen ja ovat yksi yhteen luonnon kanssa. Se kunnioittaa heitä ja he kunnioittavat sitä.

En voi muuta kuin ihailla kuinka uskollinen
tämäkin kuva on alkuperäislähteeseensä.

Ilman näitä kirjoja ja arvoja emme olisi milloinkaan saaneet nähtäväksi näköradion kautta animaatiosarjaa nimeltä Tontut. Pelkkä nimikin jo nostattaa mieleen taustalla soineen musiikin ja hienot taustakuvat luonnosta. Ja tietysti myös Rainer Kauniston vanhan, mutta äärimmäistä viisautta ja harmoniaa uhkuvan ääninäyttelytyön Taavi Timonpoikana Uppsalasta. Kauniston ansiosta Taavi tuntuu niin elävältä hahmolta, että lähes tulkoon unohtaa katsovansa piirroshahmon menoa.

Mutta Tontut-sarja itsessään on ollut minun kohdalla tietynlainen mysteeri, sillä muistan nähneeni kyseistä sarjaa VHS-kasetilla jo vuosia ennen kuin tämä näytettiin televisiossa vuonna 1998. Tämän kirjoittelun aikana selvisikin, että Tontut ovat oikeasti olleet VHS:llä jo ennen televisiolevitystä. Kasetti sisälsi neljä ensimmäistä jaksoa, jotka olivat dupannut suomeksi "Hopeanuoli-ryhmä" eli Golden Voice Oy. Kyseisestä kasetista minulle on jäänyt parhaiten mieleeni sarjan kakkososa, "Pieni velho", kun muistan elävästi peikkoja syömässä Liisan tekemää keittoa.

Sitten, kun sarjaa näytettiin ensimmäistä kertaa televisiossa, niin oli taas vaihteeksi se tuuri, että oli kerhoa ja ei ollut vapaata VHS-kasettia nauhoittelua varten. Helvetti, onko tästä tulossa nyt jonkinlainen patterni?

Varsinkin tämä kuvakulma on jäänyt verkkokalvoilleni
 ikuisiksi ajoksi, enkä valita siitä ollenkaan.

Ensimmäinen jakso, minkä muistan nähneeni Ylen esittelykerrasta, oli jakso, missä tonttulapsi oli saanut myrkytyksen ihmisten torjunta-aineista. Taavin piti mennä hakemaan siihen lääkettä lammella olevasta saaresta, jota vartioi käärme. Jäniksen avulla Taavi sai lääkkeen, vaikka käärme lähtikin vielä Taavin ja Viuhu-ketun perään epäonnistuessaan saada jänis kiinni.

Muistan kyseisen jakson lämmöllä. Varsinkin sen osuuden, missä Taavi kertoi myrkkyä levittävistä ihmisistä, vastalääkkeestä, sitä säilyttävästä saaresta ja siellä elävästä käärmeestä. Voin miehisyyteni menettämättömyyden takia myöntää ihan rehellisesti, että minä oikeasti pelkäsin sitä kohtausta. Kauniston ääni siinä kohtaa oli sen verta vakava, että koin koko skenaarion hengenvaaralliseksi sielua ja olemassaoloa myöten. Tilannetta vielä koristeli näkymä järvestä, mikä oli minun muistini mukaan harmaa, sumuinen vuoristolampi, jonka keskellä oli yksinäinen puu saaren päällä. Ja tietysti tilanne kruunattiin vielä käärmeellä, jonka muistelisin olleen punasuomuinen.

Myöhemmällä esityskerralla pääsin näkemään huikeasti enemmän jaksoja, mutten kuitenkaan päässyt syystä tai toisesta näkemään niitä kaikkia. Voin veikata, että olen katsonut 26. jaksosta maksimissaan lähestulkoon puolet. Sen ainakin vielä muistan, että katsottuihin jaksoihin kuuluu varsin surumielinen jakso: Kaukaiset vuoret.

Ei näin hyvä pari voi kuolla pois...
No se on luonnonlaki loppujen lopuksi.

Taavi-tontun seikkailut olivat hyvinkin uskollisia tarinoita alkuperäislähteisiin. Osa tarinoista toki oli suoraan Suuresta Tonttukirjasta, mutta mukana oli myös tekijätiimin kehittämiä tarinoita. Näitä kaikkia kuitenkin yhdistää se, että jokaisessa jaksossa selkeästi opetettiin ja kerrottiin faktoja tontuista, jotka löytyvät myös kirjoista sellaisinaan. Tällainen kerrontatyyli minusta on äärimmäisen hieno, varsinkin kun asian voi vielä tarkistaa ja todeta todeksi. Varsinkin jos päähenkilöinä on hahmoja, jotka eivät tavallaan ole ihmisiä.

Mutta miksi tämä kaikki on jatkuvan muistelun varassa? Syy on yksinkertainen: Taavi-tontun seikkailuja ei löydy mistään. Ainoastaan huonommin uudelleendupattu Taavi-tontun huikeat seikkailut toki löytyy Youtubesta, mutta se ei paljoa pelasta tilannetta. Varsinkin, kun muistan hullun ritarin haamun olleen todellakin sekopää sarjassa. "Elokuvassa" se on vesitetty tylsäksi räyhänhengeksi.

Ainoastaan remasteroidut englanninkieliset jaksot löytyvät, mutta oman nirppanokkaisuuteni takia en katso niitä yhdestä selkeästä syystä: jaksot ovat sensuroituja. Aivan! Englanninkielinen Taavi toki on tyydyttävällä tavalla ääninäytelty, mutta kaikki mikä ei ole "soveliasta" on leikelty pois. Tähän kuuluvat mm. Taavin takamus, pissaava tallitonttu, tonttuvaimon tissit, peikkojen räkää vuotavat nenät sekä viimeisestä jaksosta itkemisien vähennys minimiin. Jossain päin Internettiä löytyi kunnon lista kaikista sensuroinneista, mutten enää ole onnistunut löytämään niitä.

"Hetkonen, hetkonen!" huutaa joku sieltä kommenttien ulkopuolelta,
"eikö Tonttuja ole 52 jaksoa kaiken kaikkiaan?"

Olen juuri tulossa siihen.

Syy, miksi tässä nyt olen puhunut vain ja ainoastaan Taavista, johtuu pääosin siitä, että minä en vain kerta kaikkiaan pidä yhtään Klausin ja Danin seikkailusta. En siis yhtään. Voin sanoa suoraan, että arvostan Tontut-sarjaa Taavin jälkeen yhtä paljon kuin Boken Nikkiä. Enkä sano tätä nyt shokkimielessä, koska olen ihan tosissani.

Boken Nikki oli suoranainen katastrofi kaikilla osa-alueillaan, tehden tuhoja rakastetulle sarjalle maahan törmäävän kuun tavoin, mutta Tonttujen "toinen tuotantokausi", joka tunnetaan englanniksi "Wisdom of Gnomes", ei niinkään ole yhtä katastrofaalisen näköinen kuin luulisi. Klausin ja Danin seikkailut eivät ole animoinniltaan pilattuja, vaikka klassisia virheitä toki bongaa tuon tuosta, mutta se missä heidän tarinansa kompuroivat, ovat juoni ja sen suhteutus lähteeseen.

Mikäli minun muistini ei taas söhi (näitäkään jaksoja ei löydy kahta "elokuvaa" enempää) niin joka helvetin ikisen saatanan jakso perkele menee saakeli näin: K&D ovat kotona ja saavat juonen pakottaman suunnan jonnekin päin maapalloa paikallisten tonttujen avuksi. Paikallisilla on jokin oikeusprobleemi ja heitä kiusaavat peikot. K&D ratkaisevat probleemin ja antavat muiden tonttujen kanssa heidän johdolla peikoille turpaan ja lähtevät takaisin kotiin. Slitz weitz! Rince and repeat about 26 episodes!

Luulisi nyt Kiinan viranomaisten osaavan
hoitaa tämänkin pulman tonttuja tehokkaammin.

Tai ainakin suurin piirtein noin. Itseäni eniten ärsyttääkin K&D:n seikkailuissa se, että olen nähnyt niistä enemmän jaksoja kuin Taavin! En vain osaa käsittää, miten olen voinut missata ensimmäiset jaksot ja kärsiä loppupuoliskosta lähes joka kerta, kun näitä on näytetty televisiossa!

Toistuva juoni ei ole ainoa ongelma. Taustalla kytee myös lähteen mitätön käyttö. Taavissa me näimme ja koimme tonttujen jokapäiväistä elämää sekä hieman sitä syvällisempääkin asiaa. Toki jos kaikki kahden kirjan asiat käytiin läpi Taavin aikana, niin toki ymmärrän sen, että niitä ei pidä kerrata uudestaan, mutta näyttää siltä, että tekijätiimi ei itsekään kerrannut asioita lähteistä. Näissä jaksoissa on niin paljon sanottavaa vääryyksistä, että ähky, riisi ja rutto tulee. Ainoat asiat mitä he varmaan ovat päättäneet kerrata ovat Tonttujen Kutsussa esille tulleet ulkomaalaiset tontut sekä jetit. Muuten sitten mennään ulkomuistista ja ulkomaiset tontut ovat jostain kumman syystä päätetty muuttaa ihmismäisen avuttomiksi, tehden parivaljakosta malliesimerkeiksi valkoisen miehen taakan työläisistä.

Tuomari Nurmion ja Don Juanin seikkailuista sikailuista toki olisi varmasti enemmän sanomista, mutta oman muistini ja videolähteiden puutteen myötä ne jäävät vähäisiksi. Niin kutsutuissa elokuvissa, jotka ovat vain kasaus jaksoista mukamas yhtenäisen juonen merkeissä, on pahiten jäänyt kaihertamaan hetki, missä Dani menee naimisiin. Siitä on syntynyt pari asiaa aivokoppaani, mistä ulista hyvinkin ärhäkkäästi:

1. Danin parta
   Tonttumiehet tosissaan kasvattavat kunnon parran, mikä alkaa jo kauniisti harmaantumaan 70-vuotiaana. Tontut menevät naimisiin vasta täytettyään 100-vuotta, jolloin parta on jo täysin harmaantunut. Ristiriitaa ei tarvitse edes kaivaa tämän asian suhteen, kun Danin parta ei kasva eikä muutu mihinkään suuntaan. (Lisäksi Klausinkin parta on takaumassa täysin ruskea, vaikka sen kuuluisi olla harmaanlainen.)
2. Hohtavat lakit
   Vihkiminen vietetään aina täydenkuun aikaan ulkona, ja jos kuu menee pilven taakse piiloon, hohtolakit otetaan esiin ja niitä pidetään vain sen ajan kun on tarpeen, sillä valo tulee kiiltomadoista ja tontut eivät halua turhaan rasittaa matoja, varsinkaan talvisaikaan.

Olen toki varma, että olen unohtanut jotain naristavaa tästäkin...

Lisäksi on vielä pakko maininta siperialaiset tontut, jotka ovat oikeasti muutamia senttejä korkeampia kuin muut tontut, eikä saman pituisia. Lisäksi tilanne missä kaksi tonttua ovat koskessa loukussa, niin maalla olevien tonttujen ei todellakaan tarvitse kutsua mitään kettua vetämään pulaan jääneitä pois, koska luulisi nyt kolmen tontun jaksavan vetää heidät kevyesti köyden avulla sieltä pois 21 miehen voimalla!

Okei, stopin paikkaa on kyllä vaadittava jo tässä, mutta näettekin jo, että olen valumassa Boken Nikkin tasoiseen murhekryyniin.

Taas tässä näkee, kuinka intohimoiseksi voi hyvä kirjallisuus (tai mikä tahansa kuvallisen viestinnän muoto) ihmisen muuttaa. Hollantilaiskaksikon kirjat viehättävät minua edelleen ja aina kotona käydessäni selaisen niitä. Niiden realistisuus on todella vakuuttavaa ja viimeisen päälle viimeisteltyä. Mitä nyt voisin nurista niistä on juttu Nooan arkista, mutta voin uskoa tonttujen nyt vähän jymäyttäneen tekijöitä.

Toki voimme olla hyvinkin onnellisia siitä, että täällä Suomessa ei olla nähty uudempia tonttuja. The New World of the Gnomes on kuin seitsenpäisen lohikäärmeen luoma roskameri. Tästä sarjasta ei voi totaalisesti sanoa yhtään mitään hyvää asiaa. Jos animaatioita pitäisi luokitella parhaimmasta huonoimpaan, tämä rikkoo sen vaa'an pelkällä ulkonäöllään. Sarjaa ei tunnista millään hollantilaiskaksikon työksi, sillä tontut ovat muutettu yhteiskuntaeläjähipeiksi, jotka asuvat sienissä ja valmistavat kaiken sienistä ylikirkkaissa väreissä. Tuo jo pelkästään karkottaa kaikki fanikuntaan kuuluvat Uralin taakse räkäkurlujen (peikkojen arjalaisrotu) pelosta huolimatta.

Lisäksi koko sarjan rakenne on ADHD-laatua. Dialogia vedellään lähestulkoon liukuhihnalla ja samalla tehdään inspiroimatonta kohellusta, varsinkin "peikkojen" suhteen, jotka kai ovat joitain saastedemoneja, en minä tiedä.

Ironisinta tässä sarjassa on se, että sen on tehnyt sama studio eli BRB Internacional (mm. Maailman ympäri 80 päivässä) ja yhtenä tuottajana on ollut WWF. Pandaliitto toki tekee hyvää työtä, mutta tämä animaatio on kyllä niin surkeata kamaa, että se periaatteessa pistää porukkaa kyllä tuhoamaan luontoa entistä enemmän.

Jos Yle koskaan näyttäisi Tontut -animaatiosarjan uusintana, niin voisin olla monen muun ihmisen kanssa taas asteen onnellisempi. Tontut on jälkimmäistä osaa lukuunottamatta sen verta laadukas sarja, että sen uudelleennäyttäminen ei satuttaisi ketään. Tai no... eihän sen pitäisi mutta nykyään ollaan niin pikkumaisia kaikesta kuin inkvisitiossa konsanaan. Mutta siihen asti: Slitz Weitz!

Taavi~

Nyt kun nousee taivaalle kuu

Levolle laskeutuu

Taavi~

Kohta saapuu taas kertomaan

Meille seikkailujaan

Tiedät kuinka auttaa voivat

Luonnonlääkkeet, rohdot oivat

Tiedät miltä mahla maistaa

Ja se milloin päivä paistaa

Taavi~

Iloisesti tervehtii näin

Ystäväni nähkäin

Taavi~

Kohta saapuu taas kertomaan

Meille seikkailujaan

Taavi aina vaarat voittaa

Vaikka peikot estää koittaa

Avun löytää vaikka mistä

Aina eläinystävistä

Taavi~

Nyt kun nousee taivaalle kuu

Levolle laskeutuu

Taavi~

Kohta saapuu taas uudestaan

Meille tarinoimaan

Taavi, tahdon seikkailemaan mä vaan

Kauas tuntemattomaan

Kanssasi,
 Taavi~!

Taikurin hattu kahdeksan framen nopeudella

Kertoja: "Tämä on Muumitalo..."
Pappa: "EIKÄ OLE!"

Hohhoijakkaa. Hups! Menikin kesäunet suuniteltua pitemmiksi. Noh, onkin hyvä aika herätä juuri syksyn alettua, kun talvi alkaa tehdä tuloaan jatkuvasti viilentyvän ilman kera luoden huurteisia kukkasia ikkunoihin paljastaen sen ikävän asian, että asunnossani on surkeat tiivisteet.

Muttapa mutta! Muumianimaatiot. Sehän on tämän blogin pääomainen asianlähde. Tosin kun talvi on tuloillaan, niin on kiintoisaa havaita se, että lähes kaikki videoformaatissa olevat muumit, mitä olen onnistunut bongaamaan, ovat alkaneet talvesta.

Yksi talvesta alkavista muumeista on nousevan auringon suunnalta, muttei kuitenkaan ihan sen maasta. Se löytyy jo ihan naapurista eli Venäjältä.

Merzost'! Lukija!

Mainitsinkin tuolla Myyn syntymäpäivillä neuvostoliittolaiset muumianimaatiot. Moni varmasti on nähnytkin juuri nämä hahmot ainakin Flakpanzereita ja dinosauruksia-blogin kautta. Blogimerkintä itsessään keskittyy vain esittelemään hahmojen ulkonäköä, ei itsessään muuten animaatioon. Toki onhan näiden muumien olemus todellakin erottuva, mutta onko animaatio kokonaisuudessaan myös yhtä kaukana pihalla lumiukon seurassa hahmojen ulkonäön suhteen?

Ja ennen kuin kukaan huomauttaa, niin Neuvostoliitossa on tehty kaksi erilaista animaatiota muumeista, jotka molemmat sisältävät kolme jaksoa. Vanhempi näistä on nukkeanimaatio (valmistunut vuonna 1978), kun tämä tuoreempi (tehty vuosina 1980-83) käsittelyssä oleva on pala-animaatio. Nukkeanimaatiosta en ole nähnyt kuin yhden osan, toisin kuin tästä pala-animaatiosta olen onnistunut etsivätaidoillani löytämään kaikki kolme. Nukkeanimaatiota tulen joskus käsittelemään tulevaisuudessa.

Pappakin tietää että Manhattanin...
siis Moskovan dynamiittia pitää tehdä tyylikkäänä

Ei tarvitse olla mitenkään Herlokki Solmunen havaitakseen, että meillähän on tässä käsittelyssä Taikurin Hattu. Kirjaa noudatetaan pääpiirteittään orjallisesti ainakin ensimmäisessä osassa:  Muumi, Muikkunen ja Nipsu löytävät Taikurin hatun, josta he saavat itselleen lyhyen lentomatkan munankuorien avulla , Hemulille keksitään uusi harrastus, muurahaisleijona huijataan hattuun, leikkiessään piilosta Muumi muuttuu hetkellisesti kummituseläimeksi ja lopulta hatusta hankkiudutaan eroon.

Toisessa osassa ollaan jätetty hattivattien saari välistä ja Muumitaloon on ilmestynyt Piisamirotta, joka pääasiassa vain nukkuu, joten emme voi puhua kovin suuresta juonenreiästä tässä tapauksessa. Tiuhti ja Viuhti saapuvat Muumitaloon Mörkö perässään ja Möröstä päästään eroon Taikurin hatun avulla lahjoittamalla se hänelle.

Hetkinen... Taikurin hatustahan hankkiuduttiin eroon! Ai niin... Jostain syystä ensimmäinen jakso päättyykin siihen, että Hemuli avaa mustan taustakankaan kuin oven ja paljastaa, että hattu onkin hänellä. Jotenkin olin unohtanut sen katsoessani tämän ensimmäisellä kerralla.

Ho-ho-ho-ho-hoo!

Kolmas osa keskittyy juhliin, mitkä pidetään Tiuhdin ja Viuhdin kunniaksi, sillä he "löysivät" Muumimamman käsilaukun. Paikalle ilmestyy myös Taikuri, joka haluaa Kuningasrubiinin itselleen mutta Tiuhti ja Viuhti eivät halua antaa sitä. Taikuri ryhtyykin toteuttamaan Muumiperheelle toiveita ja lähtiessään pois Tiuhti ja Viuhti antavat rubiinin Taikurille.

Aika uskollinen tulkinta on siis meille tarjolla. Pieniä vapauksia tarinaan on kuitenkin otettu: Muumilaakson Sanomia nähdään läjäpäin tapahtumien jälkeen ja niitä on levittelemässä puhuva käki. Muumipeikosta on tehty enemmän sankarillisempi hahmo toimiessaan tuomarina sekä ollen jo etukäteen tietoinen Taikurista kertoessaan hänestä ja Kuningasrubiinista Muikkuselle heidän valvoessaan Mörön vuoksi. Kuusta on tehty elävä olento ja Mörkö kai on jonkin tasoinen taikaolento, sillä hän osaa imeytyä maahan sekä lentää. Toki Mörkö osaa lentää Muumipappa ja meri- kirjassa, mutta tämä nyt tuntuu oudolta ratkaisulta tässä.

Mörköön liittyy vielä yksi mitä-vittua- tilanne, joka syntyy siitä, että en osaa venäjää yhtään ja uskon tilanteen aukenevan, jos saisin selville mitä Mörkö sanoo. Kun Tiuhti ja Viuhti paljastavat Kuningasrubiinin Muumiväelle, niin Mörkö ilmestyy ja on mahdollisesti äimistynyt Kuningasrubiinin hohteesta ja heittää Taikurin hatun pois tyylikkäällä lanneliikkeellä, koska kaiketi ei ollut tyytyväinen saadessaan vain pelkän hatun. Hattu kuitenkin yllättäen muuttuu valkeaksi ja lentää kohti Mörköä haudaten hänet sen sisään, ja kun hattu nousee sen sisuksista lentelee kymmenittäin valkoisia lentäviä olioita. Todella hämmentävää.

Mörkö älä ota enää...

Taikurille tekijätiimi on loihtinut suurimmat vapaudet. Taikuri ei saa hattuaan takaisin, eikä oikeastaan näytä kaipaavankaan sitä. Rubiinista hän toki on kiinnostunut. Jostain erityisestä syystä Taikuri on kolmannessa osassa animoitu nukke. Toisessa osassa hänestä nähdään piirrettyjä kuvituksia, jotka ovat oikeasti todella mahtavan näköisiä. Jokainen niistä olisi kehystämisen arvoinen. Lisäksi Taikurissa on jotain jeesusmaista fiilinkiä hänen asentojen ja elehtimisien vuoksi.

Vapaudet ilmeentyvät vahvimmin, kun Taikuri alkaa toteuttamaan toiveita. Niiskuneiti toivoo itselleen vain puvun eikä uusia silmiä, koska oli nähtävästi nähnyt Muumin pitävän jostain ötökästä, kun Niiskuneiti näyttää siitä kuvan kyseinen puku yllään. Lisäksi Muumimamma saa itselleen kunnon aterian ja Nuuskamuikkunen kirjoituskoneen.

Todella tyylikästä taidetta.

Kiintoisin muutos onkin se, kun Tiuhti ja Viuhti kirjassa ehdottivat toista rubiinia, niin animaatiossa he antavat rubiinin Taikurille toivomatta kaksoiskappaletta tai minkäänlaista toivetta ollenkaan! Jälleen olisi kiva tietää mikä on heidän motiivina, mutta uskon, että he näkivät Taikurin olevan sen verta hyväsydäminen henkilö, että hän ansaitsee rubiinin. Vaihtoehtoratkaisuna tietenkin voisi huonona vitsinä sanoa sosialismin olevan syypäänä tekoon.

Animaatio itsessään, jos unohdamme hahmojen ulkonäön, on sulavaa ja hyvin piirrettyä. Hahmot toki ovat varsin erikoisia ja voin olla aika varma siitä, että Tove Janssonille ei lähetetty mitään hahmoluonnoksia hyväksyttäväksi. Toisaalta Neuvostoliitossa tekijänoikeudet vähän olivat mitä olivat, mutta ei ruveta paneutumaan politiikkaan liiaksi.

Hyuk hyuk hyuk!

Mutta yksi asia tässä animaatiossa on hyvin, hyvin, HYVIN häiritsevää: hahmojen ilmeet, kun he hymyilevät ja/tai nauravat. Jokainen vetää karsean trollfacen, joka uppoaa sieluun ja vavisuttelee unissa kuin Mustanaamio ikään. Joka kerta, kun virne välähtääkään hahmojen katseella, se aiheuttaa kuvottavan väristyksen ja ajan hidastumisen paholaiskuoron patarumpujen syventämänä. Lähes jokainen hahmo on korruptoitunut virneeseen. Kukaan ei ole siltä turvassa. Pappa, Piisamirotta, kuu, siili, käki ja muurahaisleijona ovat ihmeen kaupalla ainoita, joille virnistystä ei onneksi ilmene.

"Kalifornian kuninkaana olen aika ylhäisen näköinen."

Kauheuksistaan huolimatta vallankumouslaisten valmistama Taikurin hattu on varsin viihdyttävän oloinen muumianimaatio. Hahmojen omalaatuinen ulkonäkö nostattaa tämän animaation katsomisarvoa huomattavasti, sillä muumien tunnistettavuus on tärkein prioriteetti nykyisessä Moomin Characters politiikassa. Mitään uutta ei saa keksiä ja hahmojen on pysyttävä Janssoneiden esittämissä muodoissa.

Ainoa harmi tässä animaatiossa on se, että en ymmärrä venäjää. Ainoastaan ensimmäisestä osasta olen löytänyt englannin kielisen tekstityksen, mutta se ei riitä kokonaisuuden hahmottamiseen.

Tällainen avaus näin syksyyn. En tule lupaamaan mitään viikottaista julkaisutahtia tälle blogille, mutta teidän mieltänne säästääkseni (ja minun huomiohuorailun herättelyksi) voin ilmoittaa, että No voi hattivatti...-blogilla on myös FB-sivu tykkäämistä varten, jonne tulen ainakin ilmoittelemaan uusista kirjoituksista!

Ei muuta kuin tykkäämään ja jakelemaan Boken Nikkin surusanomaa sekä muita muumiaiheisia reportaasiarvosteluja hyvät ihmiset!

Tha-tha-that's all folks!