Asterix gallialainen

"Mmm... sillivikaa..."

Asterix oli omassa lapsuudessani todellinen sankarihahmo, jonka tarinoita ahmittiin jo kauan ennen kuin osattiin edes ymmärtää puhekuplien merkitystä sarjakuvien katselussa. Hänen seikkailunsa inspiroivat minua ja serkkuja leikkimään Asterix-leikkejä sekä kuvittelemaan syövämme villisikaa, vaikka todellisuudessa mutustelimme paahtoleipää kaakaon kera.

Albert Uderzon ja Rene Goscinnyn luoma ranskalaisten esi-isä on edelleenkin täysissä voimissaan taikajuomansa ansiosta, vaikka Goscinny on kuollut aikoja sitten ja Uderzokin on vetäytynyt eläkkeelle piirtelyn osalta.  Goscinnyn terävä huumori sekä Uderzon taidokas piirrustustaito ovat edelleenkin viihdyttävää tavaraa ja päätin lukea uudenvuoden lupauksena kaikki Asterixin seikkailut ja niitä lueskellessani sikisi ajatus animaatioelokuvien uudelleen katsomisesta.

Gallialaisen tarinat paperilla alkoivat jo vuonna 1959 ja eihän siinä mennyt kuin kuusi vuotta, kun ensimmäinen elokuva tehtiin. Ensimmäinen elokuva ottikin sopivasti tarinakseen ensimmäisen sarjakuvatarinan, missä tutustutaan voittamattomiin gallialaisiin sekä heidän konflitista roomalaisten kanssa. Tarinassa kenturio Gaius Bonus haluaa selvittää gallialaisten voittamattomuuden salaisuuden ja pakottaa legioonalaisen ottamaan asiasta selvää vakoilemalla galleja. Saatuaan tiedon taikajuomasta ja sen tekijästä, Akvavitixista, roomalaiset kaappaavat tietäjän, jotta kenturiosta voisi tulla uusi keisari. Asterix lähtee etsimään tietäjää ja antaa roomalaisten vangituttaa itsensä pelastaakseen tietäjän. Tietäjä ja soturi leikkivät roomalaisten kustannuksella antamalla heille karvan kasvua kiihdyttävää taikajuomaa ja lopulta he pääsevät lähtemään leiristä, kun itse Gaius Julius Caesar saapuu leiriin ja saa tietää Gaius Bonuksen yrittäneen käyttää taikajuomaa Caesarin syrjäyttämiseksi. Kaksikon palattua kylään gallialaiset pitävät myöhemmin sarjakuvissa klassikkolopetukseksi muuttuvan juhlan paistetujen villisikojen kera.

Itse sarjakuva on varsin viihdyttävä tapaus. Uderzon piirtämiä yksityiskohtia on hauska bongailla ja tarina etenee hauskasti että sujuvasti jokaisella sivulla. Mikäpä olisi sen parempi tapa aloittaa animaatioelokuvien sarja kuin tästä?

"Good day Asterix and co..."

Kiintoisasti suoraan paperille piirretyistä päähahmoista aloitettu animaatio rojahtaa jo ensimmäisestä torveen puhalluksesta maahan kuin risuista koostunut vartiotorni. Mukaeeppisestä töräyksistä näemme jo ranskalaisanimaation heikoimman annin: animoinnin. Se ei yritäkään olla mitenkään vakuuttava ja leikkaus kuvakokojen kera ei pistä edes innostumaan toiminnasta. Kauheinta tässä introssa onkin, että tästä näemme jo millainen elokuva meillä on istuttavana. Mikäli tämä olisi ollut jonkun tv-piiretyn alkuintro, niin ainut kehu siitä olisi ollut, että se ei edes yrittänytkään esittää olevansa parempi kuin se oikeasti on, kuten esimerkiksi Turtlesit näin vertailukohteena.

Animoinnin ystäviä ei olla tässä todellakaan hemmoittelemassa, sillä animaatiolooppien toisto on lähes tulkoon piinaavaa. Jokaista looppipätkää toistetaan minimissään kolme kertaa koko tämän elokuvan aikana. Piirtojälki ei ollenkaan ole Uderzon piirtojäljen tasoista, vaikka noudattaakin sitä uskollisesti. Kuvakulmia ei edes hyödynnetä ollenkaan ja kaikki näyttää olevan kuin maan tasosta kuvattuja. Laiskimmillaan mennään ihan täyteen sivuprofiiliin.

"...good bye Asterix and co."

Tarinan kulussakin ollaan menty totaalisesti pieleen. Mitään ei tunnu tapahtuvan ja sekin mitä tapahtuu tapahtuu äärimmäisen hitaasti, että etanakin huutaisi latua. Tahti laahaa jatkuvasti peräpäätään lattiaa vasten ja tuntuu jopa yliluonnolliselta, että animaatiolla on vain tunnin kesto. Aikaa tuntui menevän yhtä pitkä aika kuin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogia pidennettynä.

Elokuva tekee myös samalla sen, mitä ei voisi ikinä uskoa, kun kyseessä on Asterix: se ei ole hauska. Kaikki sarjakuvissa olevat vitsit kyllä toistetaan, mutta ne eivat vain yksinkertaisesti toimi millään tasolla.

Tähän vanhaan roomalaisleikkiin tarvitaan leikkijöitä.

Hahmotkin ovat tylsämielisiä ja kärsivät mielenkiinnon puutteesta. Suurin vääryys minusta on tehty leffan pahikselle eli kenturio Gaius Bonukselle. Hän ei ole lainkaan temperamenttinen ja kiero kuin sarjakuvassa. Tässä hän oli kuin joku turha prefekti jolla ei ollut mitenkään ymmärrystä miten toimia. Sarjakuvassa hänestä tuli olo, että hän tietoinen mitä tekee ja epäonnistuessaan häntä kismitti enemmän se, että häntä uunotetaan, kun elokuvassa hän enemmän taipuu kohtaloonsa.

Lisäksi täytyneet ihmetellä Julius Caesarin ulkonäköä, vaikka se onkin varsin kulunut asia ensimmäisen Asterix-tarinan käsittelyssä. Sarjakuvassa Julle on täysin erinäköinen tarinan alussa kuin sen on lopussa, mutta on siitä lähtien pysynyt siinä olomuodossa kuin me tunnemme hänet uudemmissa Asterixeissa. Tässä häntä ei edes tunnista Caesariksi ja siitä vain hämmentyy entistä enemmän, kun kaikki muut hahmot ovat uskollisia esikuvilleen, kunnes Julius tulee, näyttäytyy ja häviää.

Mestarikaan ei ymmärrä miten tämä henkilö voi olla itse Julle.

Dupiksi päädyin rakkaaseen suomen kieleen. Muistan aikoinaan, kun TV-kanaviin ilmestyi MTV3 Junior, niin tästä elokuvasta mainostettiin sen ilmestymisajankohtana suhteellisen paljon. Yleensä sanotaan suomidupeista, että ne ovat huonolaatuisia ja se onkin yleensä totta, varsinkin näin 2000-luvun dupeissa. Itse pidän siinä suurimpana syynä juuri MTV3 Juniorin kaltaisia kanavia, jotka lupaavat kaikkien ohjelmien olevan suomeksi. Tässä meillä kävi hieman samalla tavalla kuin Italiassa taivaskanavien ilmestyessä: piti äkkiä saada mahdollisimman paljon dupattua ja halvalla, joten laatu sai kärsiä tarjonnan alla.

Tämän dupin vertailukohtana minulla onkin englantilainen duppaustyö ja kuten varmasti arvaattekin, se on parempi kuin soumalainen. Tähän väliin on pakko todeta, että lopputeksteissä oikeasti lukee "Soumentanut" taaten minulle yhden ainoan naurun koko elokuvan aikana. Niinkin rajun, että massu on vieläkin kipeä.

Suomidupissa hahmot töksäyttelevät lähes tulkoon kaikki dialoginsa ja Akvavitixin ääninäyttelijä käyttää ainakin kolmessa muussakin hahmossa prikulleen samanlaista ääntä. Selkein ero eri kielisiin ääninäyttelytöihin löytyy lopussa, kun Gaius Bonus joutuu kertomaan Caesarille, kuinka monta gallia on pitänyt hänen leiriään tossun alla. Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja Geoffrey Hughes (Pokka pitää-sarjan Onslow) toteaa arasti ja murtuneena näyttäen samalla sormillaan gallien lukumäärän: "...two..."

En ymmärrä miksi meillä on Asterixin ja Obelixin kloonit...

Suomessa taas Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja joku viidestä miesnäyttelijöistä sanoo: "KAK-si." Loput näyttelijät ovatkin tasoa "minä näyttelen," mikä on toisaalta surullista, kun näyttelijäkaartista löytyy Disney-ääninäyttelijöitäkin. Näin jollain tasolla blogin aiheeseen liittyen kuusikosta (yhden näyttelijän ollessa nainen) löytyy peräti kaksi muuminäyttelijääkin: Carl-Kristian Rundman (Muumit Rivieralla Markiisi Mongaga) sekä Sixten Lundberg (Muumilaakson tarinoiden ruotsidupin Muumipeikko).

Asterix gallialainen on säälittävä animaatio ja ei ole ihmekkään, ettei ranskalaiskaksikkokaan pitänyt tästä. Elokuva olikin alunperin tarkoitettu televisioelokuvaksi, mutta se päätyi lopulta teattereihin ilman, että kaksikko tiesi asiasta. Sama porukka oli mahdollisesti myös tekemässä suoraa jatko-osaa, Kultaista sirppiä, mutta se keskeytettiin. Taikajuoma ei tosiaan tehonnut Asterixin ensimmäisen elokuvan tapauksessa ja lopputuloksena oli varsin karvas pettymys.

Ei tarvitse edes anasyloidakaan, miten paljon tämä kuva
 kertoo vertauskuvauksellisesti tästä elokuvasta.

Maailman ympäri 80 päivässä

Anna nyt. No enhän anna. Anna nyt.

Tuntemattomuuden varjoista minulle tarjottiin ehdotus vetää maailma ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä. Suoranaista laiskuuttani ja rahapuutteen vuoksi päätin tutkia miten sellainen työ loppujen lopuksi hoidetaan. Löysin siihen tarkoitukseen kahdeksankymmentä luvulla tehdyn animaation eräästä englantilaisesta herrasmiehestä, joka tekee moisen tempun. Aika sattuma! Tosin hän ei ole ihminen vaan eläin, kuten kaikki muutkin hahmot, mutta tämähän on ymmärrettävä tapaus lapsille tarkoitetuissa piiretyissä.

Animaationhan nimi on Maailman ympäri 80 päivässä, jossa  koiraksi/ketuksi muutettu Phileas Fogg kiertää apinapalvelijansa Passepartoutin kanssa maapallon ympäri 1800-luvun aparaatteilla. Animaatiossa hän matkustaa Lontoosta Sueziin kuumailmapallolla, josta laivalla Intiaan, siellä ensin junalla ja sitten norsulla toiseen päähän maata pelastaen samalla prinsessan, jättäen hänet kuitenkin Kalkuttaan herrasmiehen jatkaessaan laivalla Kiinaan, josta sieltä Amerikkaan, missä jatketaan junan pysähdyttyä tuulen mukana menevällä lumikelkalla laivaan ja siinä hän pääsee määränpäähänsä jo vuorokautta aiemmin luullen ensin hävinneen vedon pidätyksen takia, mutta ehtii määräaikaan mennessä reformiklubille tajuttuaan virheensä sanomalehdestä. Klubilla hän vielä tarinan lopuksi kerskailee kiertävänsä seuraavaksi maapallon 66 päivässä.

Nyt on jotenkin hämärä tunne tässä, että jotain olisi totaalisen pielessä. Aivan kuin eläinroolit olisivat aivan vääriä, tarinakin liian simppeli ja vääränlainen...

"Arvasin, että minun olisi pitänyt
kääntyä Albuquerquesta vasemmalle."

Äh, en minä jaksa enää tyhmää esittää. Halusin nyt vähän uunottaa teitä lukijoita. Tuossa edellä oleva synopsis oli eräästä toisesta kahdeksankymmentäluvulla tehdystä Maailman ympäri -animaatiosta.

Kun joku anonyymiyden taakse kätkeytynyt henkilö ehdotti kirjoittelemaan BRB:n animaatiota, minulla jotenkin mieleni sopukoissa välähti kommentin vajaisen informaation takia (pahoittelut, jos tämä nyt loukkasi teitä, kyseisen kommentin kirjoittaja) tutkia löytyisikö kyseiseltä vuosikymmeneltä jotakin toista Maailman ympäri -animaatiota BRB:n tuottaman lisäksi. Omaksi suureksi yllätykseksi löysinkin Youtuben kautta samaa nimeä kantavan australialaisen animaation vuosikymmenen loppupuolelta (1988) ihan suomeksi dupattuna. Ei tässä oikein voi muuta kuin kauhistella omaa tuuria toisinaan. Miksei tämä voisi toimia lotonkin suhteen?

"Olisiko teillä hetki aikaa puhua herrastamme...?"

Mutta kuten tuolla jo tuli pähkäiltyä muka hauskasti, tämä maapallon toisella puolella tehty animaatio ei ole kovinkaan hyvä. Suurimpana syntipukkina siihen on sen pituus. 50 minuutilla ei kovin tasaväkisesti pystytä taistelemaan noin 650 minuuttia vastaan. BRB:n animaatiossa jalopeura oli vasta Ranskassa siinä vaiheessa, kun aussilainen katosi lopputekstien taakse.

Pituuden merkeissä hahmokaartiakin on typistetty. Kirjalle uskollisesti ausseilla matkaan lähtivät vain tuttu kaksikkomme, salapoliisi Fix heidän perässään. Fix on tässä animaatiossa saanut hieman Transverin kädentaitoja, sillä hän yrittää hidastaa Foggia naamioitumalla paikalliseksi sekä saamaan pidätysmääräystä tunaroiden luonnollisesti perus animaatiopahiksen tavoin. Prinsessa Romi (tai Aoudan jos ollaan kirjalle uskollinen) on kaksikon mukana vain Kalkuttaan asti, sillä sankarikaksikko periaatteessa tappavat Kali-kultin jäsenet romahduttamalla temppelin kulttilaisten niskaan. Yllättävän karu toimenpide.

Matkustusvälineistö itsessään on yhtä tapausta lukuunottamatta lähteelleen uskollinen. Matka alkaa ausseilla Lontoosta Sueziin yhdellä suoralla kuumailmapallolennolla. Toki matka voisi olla suhteellisen realistinen, mutta miksei matkaa voitu mennä junalla ja laivalla, varsinkin kun Fix lähti sinne samana päivänä ja oli vieläpä siellä odottelemassa heitä?

Fix on jopa Kalkutassakin ennen Foggia.

Kulkuvälineiden jälkeen päädymmekin nuoremman animaation heikompaan osa-alueeseen: hahmoihin. Hahmojen persoonallisuus on kaikilta osin hyvin lattea ja pääkaksikon kohdalla loppua päin peräti ärsyttävä. Herrasmies Fogg on lähestulkoon nenänvartta pitkin ylpeilevä tylsämielinen mulkku, joka aina luulee olevansa oikeassa ja sattuu valitettavasti olemaan oikeassa. Palvelija Passepartou on vielä ärsyttävämpi vähä-älyisyydestään sekä stereotyyppisen ranskalaisaksentin ja siitä syntyvän "oh la la" -huokausten takia. Fransmanni oikeasti hokee hokemaansa kokoajan pääasiassa epätoivon merkiksi, varsinkin kun hänen isäntänsä maksaa joka ikisestä asiasta keskimäärin 5000 puntaa. En muista BRB:ssä palvelijamme huolestuneen raha-asioista kuin vasta Atlantin ylityksessä, kun kauppoihin menivät heidän kaikki viimeiset matkarahansa.

50 minuuttia todellakin nakertavat tarinasta selkeitä osuuksia pois jättäen sen toisinaan puille paljaille. Toisin kuin BRB:n animaatiossa Foggilla ei ole periaatteessa mitään pointtia lähteä reissullensa kuin vain keikarimaisesti näyttää reformiklubin sohvien kuluttajille pystyvänsä siihen. BRB:ssä jellonamme saa matkasysäyksen todistaakseen lordi Guinnessin ja reportteri Ralphin ajatuksen maailmankierrosta oikeaksi muille klubilaisille, jotka selkeästi vähättelivät vanhaa ja raihnaista lordia. Paljon kiintoisampi motiivi kuin tuolla edellä.

Tämä tässä on rosvo, ei herra Fogg.
Herra Fogg löytyy ylempätä blogia.

Toisaalta animaatio on sinällään kiintoisa, että se näyttää pankkiryöstötilanteen, minkä vuoksi Fix lähtee Foggin perään poliisien luulevan hänen olevan ryöstäjä. Tässä kuitenkin tehdään sinällään outo ratkaisu, että pankin ryöstää 100%:sti Foggin näköinen pystykorva, mikä ainakin minussa tuo pientä tutinaa siitä, että onko tekijätiimi ollut laiska vai koittivatko he tuoda jännitystä katsojille? BRB:llä ryöstäjä ei ole kaksoisolento vaikka onkin saman lajin edustaja, mutta kokonaiskuva näyttää luonnollisemmalta, kun mehän emme näe sarjassa muita leijonia.

Leijonista puheenollen animaatiossa ei ole mitenkään laaja eläinkunta. Kaikki ovat lähestulkoon koiria. Toisista eläimistä muistan vain yhden satunnaisen sian, näätäkulttilaiset sekä prinsessan, joka taisi olla mielikuvituksettomasti kissa. Fransmannin transformaatio apinaksi on täysin turha, kun 95% hahmoista ovat koiraeläimiä. Tässä vaiheessa lienee jo arvattavaa, mitä mieltä olen espanjalais-japanilaisen animaation suhteen eläinvalinnoista.

Ja näin länsimaalaiskoirat aiheuttivat
Intian näätäpopulaatiolle pullonkaulaefektin
ennen lopullista sukupuuttoa.

Animointi on tasapaksua. Se ei ole hienoa, mutta se ei ole kamalaa soopaa. Oikeammin sanottuna piirrosjälki on aika tylsää katsottavaa. Hahmot enimmäkseen heiluttavat päätään takakenoon ja heilahtelevat aloillaan puhuessaan olematta kuitenkaan mitenkään erityisen elämättömiä, mutta silti tylsiä. Eräässä kohtauksessa sentään oli havaittavissa vähän laiskuutta, kun Passepartou ei edes katsonut kuunnellessaan konduktööriä Intiassa, vaan katsoo tyhjyyteen istuessaan penkillä lauseittensa välillä.

Duppi on juuri ja juuri siedettävää laatua. Pientä huulisynkkausvirheitä bongaa toisinaan tuon tuosta. Huvittavinta oli kuulla Eero Saarisen (BRB:n Phileas Fogg) ääni mainoksessa ennen animaation alkua. Porukasta erotin selkeiten mm. Mölli-peikkoa näytelleen Erkki Saarelan ollen kaartista se paras näyttelijä Fixin roolissa. Passepartoun ääninäyttelytyön tuomion voitte lukeakin edeltä.

Ilmeeni, kun näin Foggin moksauttavan Fixiä Lontoossa.

Katsottuani tämän tuotoksen rupesin miettimään milloin olin nähnyt BRB:n Willy Fogin viimeksi. Ryhdyinkin suoraan siltä istumalta katsomaan sitä piirroselokuvan jälkeen. Tämä katsomiskerta pisti minut arvostamaan entistä enemmän tätä klassikkoanimaatiota, kun löysin tästä paljon asioita, jotka olivat paremmin toteutettu australialaiseen verrattuna. Osan paremmuudesta jo selitinkin tuolla edellä, kuten Foggin motiivin reissuun. Mutta kyllä sitä tavaraa löytyy enemmänkin.

Toisin kuin australialaistuotannossa, BRB:n animaatio on selkeästi tehty käsi sydämellä. Aussiversiosta syntyy aatos, että koko juttu on tehty vain rahankiilto silmissä ja ehkäpä vähän koittaen koijata hölmöjä asiakkaita ostamaan heidän tuotoksen BRB:n sijasta. BRB:llä taas ollaan kunnolla mietitty asiat läpi. Tai no... ainakin suurimmalta osalta.

Kuinka aika riittänee, kun päivät hupenee
ja maailma on suuren suuri?

Hahmokaarti on mieleenpainuva, sillä jokainen hahmo on elävä. Ei ole päitä heiluttelevia, mielikuvituksettomia piskejä, vaan näemme varsin laajakantaisen eläinkunnan, ja jokaisesta hahmosta voi melkeinpä todeta rotunsa puolesta millainen on heidän persoonallinen linjaus. (Kauhistus kun oli aika rasistinen ilmaisu.)

Otan jälleen asiaksi Phileas Foggin, sillä näissä animaatioissa heidän persoonallisuutensa ovat kuin kaksi laivaa. Ei siinä, että tuli jo laverreltua tuolla edellä piski-Foggin persoona, mutta hurtta on kissaa huonompi persoona. Koiruus on ylistereotyyppinen herrasmies, jonka ääripiittaamattomuus ulkomaailmaan ei ole edes huvittavaa. Esimerkiksi, kun Passepartou laskeutui Kiinassa laivaan myöhässä paperilohikäärmeen selässä Fogg ei ollut yllättynyt tai iloinen asiasta. Sanoi vain palvelijalleen, että on sopivasti ruoka-aika. Jalopeura-Fogg taas on jalo ja kohtelias. Ei ole turhan ylimielinen ja ei jätä ketään pulaan. Hän on toki kaavoihin jäykistynyt herrasmies, mutta suorittaa asiat tyynesti ja päättäväisesti, on tietoviisas ja tulee toimeen vieraiden ihm... siis eläinten kanssa. Varsin hyvät pisteet hänellä mallikansalaisen roolihahmoksi, toisin kuin toisella Foggilla.

Vaikka BRB lisäilikin hahmoja heidän adaptaatioonsa, niin voi kyllä todeta, että ne ovat olleet harkittuja ratkaisuja. Kukapa nyt ei muistaisi Transferia, animaatiomaailman ehkäpä parasta valepukeutujaa, jolla on varsin kiehtovan outo silmä? Silmän välähdys on kyllä varsin nerokas keksintö, sillä se toimii hyvänä keinona paljastaa varsinkin nuorille katsojille, että sankariryhmä on vaarassa ja erottaa hahmon muista pahiksista persoonallisella tavalla. Tosin olen vähän ilkeä ja sanon sen, että Transferin taito olla syyllinen lähestulkoon kaikkissa matkaa hidastavissa elementteissä menee viimeistään Amerikassa inflaation puolelle. Miksei puhvelilauma voinut tulla ihan sattumalta kurinalaisessa jonossa junan eteen tai rosvot ihan itsenäisesti lähteä kultavankkureiden perään?

Transfer kuulee uraanin halkeavan.

Itseäni eniten huvittavat mielipiteeni Bullysta ja Ticosta. Muistan lapsena tykänneeni Ticosta niinkin paljon, että halusin saada samanlaiset housut kuin hänellä sekä hänen aurinkokellonsa. Bullysta en pitänyt ollenkaan. Aina valittamassa ja hidastamassa Fixiä. Nyt uudemman kerran katsottuani Tico oli se ärsyttävä ulisija, koska hänellä oli aina nälkä. Bully taas oli aivan mahtava hahmo. Häntä tuli aina sääliksi Fixin räyhätessä hänelle ja kun hän pääsi hommiin, niin hänestä näki, että hän tekee hommat täysillä. Juokseminen ei vain ole hänen juttunsa. Tarinallisesti Bully saa omasta mielestäni parhaan mahdollisen palkkion: Hän saa mätkiä Fixiä olan takaa kokemista vääryksistään.

"Here's Bully!"

Jokaisen jakson alussa nähtävä tilanteen katsaus Lontoossa tuo mieluisan muistutuksen siitä, että taustalla rypee vedonlyönti, missä on kyseessä sekä raha että maine. Paine pysyy aika intensiivisenä koko sarjan ajan. Valitettavasti nykyään, kun lähes kaiken voi katsoa digitaalisena, "jatkuu seuraavassa jaksossa" -osiot ovat menettäneet merkitystä. Toki se toimii niille, jotka katsovat tätä uskollisesti television kautta ja saavat jännitellä aina seuraavaan lähetyskertaan.

Kolikon kääntöpuolella Willy Fogin matkaseurassa ovat musikaaliosuudet. Suomenkielisessä versiossa kuulema on osa musikaaleista leikattu pois, joka kuulostaa varsin hyvältä asialta tässä tapauksessa. Laskekaa talikkonne ja soihtunne hyvät ihmiset, sillä en ole puhumassa intro ja outro -kappaleista, sillä ne ovat varsin mainioita. Olen nostamassa pöydälle tarinan aikana nousevat kappaleet, joista yksi toki on jaksojen lopussa soiva outro, jonka ristin nyt epävirallisesti "Vislaa vaan".

Henkilökohtaisesti tämä kohtaus on tyhmin ja laiskimmin
toteutettu karkuunpääsytilanne animaatiohistoriassa.
Passepartou vain kierähtää lehmä toiselle puolelle
ja jahtaavat munkit juoksevat heti hänestä ohitse,
kun hän on kyykistynyt.

Musikaalit ovat BRB:ltä varsin hämmentävä ratkaisu, sillä animoinnin ja laulujen yhteinen polku ei kulje samaa reittiä. Hahmoilla ei ole musiikin tahtiin menevää koreografiaa oikein nimeksikään ja vähän ikävästi suomalainen duppiryhmä ei omasta puolestani vedä tunnuskappaleita lukuunottamatta musikaaleja kovin hääppöisesti. Varsinkin Ticon laulu Yhdysvalloissa tunnostaa niin päälle liimatulta ja keskeneräiseltä, että saan kiittää kelausnapin sukupuuttoa. Lisätuskaa tuo laulun toisto toisessa jaksossa ja "Pääsimme vihdoinkin Amerikkaan" on viimeisellä esityskerrallaan jo kauhutasolla krapulaoksentelu. Yh...

Silmiinpistävintä tämän kertaisessa katsomiskerrassa oli hahmojen tupakointi ja puheet alkoholista. Muumejahan ollaan ainakin kertaalleen parjattu siitä, että Pappa ja Nuuskamuikkunen vetävät piippua, mutta se ei ole mitään verrattuna maailman ympäri reissuun. Varsin monella sivuhahmolla on sikari tai piippu huulilla sauhuamassa ja päähenkilöstö nauttii ruokailessaan ainakin viskiä ja tequilaa. Alkoholilla on toki sarjan juonen kannalta kaksi tärkeää tapahtumaa: Ensimmäisessä Fix viivästyttää Passepartouta tarjoilemalla hänelle hilpeää juomista, mutta Transfer puuttuu peliin kalauttamalla Fixin ja tarjoilemalla Foggin palvelijalle valepuvussa selkeästi jotain vahvempaa tavaraa, jonka jälkeen hän muiluttaa Passepartoun Japaniin, jotta saisi varmasti Foggin suunnitelmat piloille. Toinen tilanne on Meksikossa, kun Passepartou ostaa kaikki majatalon tequilapullot, jotta matkaajat pääsisivät jatkamaan matkaa kuumailmapallolla, kun laiva San Fransiscoon joutui myrskyyn. Tilanne vielä korostuu siten, että Passepartou saapuu takaisin isännän luokse pienessä huppelissa pullojen kanssa. Liekö hän maistellut lastista?

Rööki tosissaan palaa varsin ahkerasti.

En toki ole vääntämässä asiasta mitään härkästä, mutta on varsin kiintoisaa taas vaihteeksi, miksi puhutaan "nostalgisten" lastenohjelmien mm. väkivallattomuudesta sekä rauhanomaisuudesta. Tietyn tasoinen aikuisuus saa olla lastenohjelmissa, kunhan se ei ole selkeästi ahdistavaa tai seksististä. Tässä tapauksessa alkoholin käyttö pysyy minimissä ja on loppujen lopuksi osa juonta. Luotankin sitaattiin, jonka väitetään tulleen animaatiomestari Don Bluthin suusta: "Lapsille voi kertoa mitä tahansa, kunhan sillä on onnellinen loppu."

Sarjassa peräti näytetään, kun saluunassa on ammuttu yksi henkilö.

Palaillaan taas Iso-Britanniasta karkotettujen taskuvarkaiden ja prostitoitujen jälkeläisten tuotokseen. Odotettavasti se ei ole BRB:n maailman kierron veroinen. Se soveltuu tätä nykyään enemmän kuriositeettisena kokemuksena kuin laatuajan kulutuksena. Jos haluaisin naulata lapsia television ääreen, niin mieluiten laitan Willy Fogin marssimaan ruudulle, sillä se oikeasti viihdyttäisi heitä ja pitäisi heidät pitemmän ajankin tapittamassa hiljaa.

BRB Internacionalin versiossa vedetään oikeista naruista: se on hauska, viihdyttävä, kiinnostava sekä uskollinen alkuperäislähteeseensä sopivin maustein. Se tulee kestämään tulevaisuudessakin niin aikaa kuin kulutusta.

Ei se aussilainen noin kauhea ole, lordi Guiness.
Ottakaa mallia Foggista, kun hän on noin tyyni järkytyksestä.