Asterix valloittaa Rooman

Käsi ylös: kuka ei tunne näitä?

Seuraavaan Asterixin ja Obelixin yhteiseen seikkailuun saivat innokkaimmat fanit odottaa lähes kymmenen vuotta. Animaatiostudiona toimi Goscinnyn ja Uderzon yhteisomistama Studios Idéfix, jonka Asterix valloittaa Rooman (1976) jäi ainoaksi Asterix-animaatioksi. Studiolla oli tarkoitus tehdä enemmänkin Asterixiin liittyviä animaatioita, kuten Idefixin oma animaatiosarja, mutta firman tarina katkesi Goscinnyn kuolemaan. Onneksi sama kohtalo ei tullut Asterixille, vaikka Uderzo olikin järkyttynyt työtoverinsa kuolemasta. Studion toiseksi ja viimeiseksi animaatioksi jäi Lucky Luke sotapolulla (1978).

Elokuva on sinällään erikoinen, että se ei perustu valmiiseen sarjakuvaan. Jälkikäteen tehty sarjakuvaversio elokuvasta on valahtanut harvinaisuudeksi, mitä en ole pääsyt selailemaan, mutta siitä on tehty kuvakirja, jonka voi bongata ihan kirjastostakin vähintään kaukolainalla.

Elokuvan rajaus on hieman pieleen vedetty
 ja sitä ei voi olla huomaamatta tämän kuvasarjan jälkeen.

Tarina lähtee hahmojen esittelyn jälkeen legioonalaisten häviöstä, jossa he vetävät ajatuksen jatkuvien häviöiden gallialaisten kanssa johtuvan siitä, että gallit ovat jumalia ja jumalia vastaan ei voi taistella. Julius Caesar järjestää galleille uudistetun Herkuleksen 12 koetta selvittääkseen, ovatko he oikeasti jumalia. Asterix ja Obelix valitaan suorittamaan tehtävät ja he suoriutuvat niistä yksi toisensa jälkeen vaivatta. Caesar kuitenkin vangitsee Roomaan tulleet gallit sirkukseen ja ilmoittaa sen olevan heidän viimeinen koe. Gallit kuitenkin ovat kova pala gladiaattoreille ja villieläimet joutuvat sirkusparaatiin. Lopulta Caesar myöntää tappionsa ja julistaa gallialaiset jumaliksi.

Piirtojälki on hyvinkin erottuva muihin Asterix-animaatioihin nähden, sillä kaikki hahmot ovat piirretty suoraan kalvolle kserografian avulla, tuoden hahmoihin luonnosmaisen piirteen. Samalla tekniikalla tehtiin myös Disneyn animaatiot 60-luvulta 80-luvun loppuun asti. Kserografinen viiva on mieluisan näköistä ja se periaatteessa tuo pientä elävyyttä hahmoihin maalattujen taustojen tuoden elävyyttä vielä pipetin verran lisää.

Paratiisi tai ei, villisikaa pitäisi olla.

Jumaluuden testaus on varsin erikoinen juoni. Toki hommahan on toisaalta ennalta-arvattava, kun gallit luottavat taikajuomaan, mutta suurin osa testeistä ratkeaa ilman sitä, yhden taikajuomattomista testeistä on jopa kaksintaisto! Tarina kuitenkin menee loppua myöten vähän viimeistelemättömästi, varsinkin kun Caesar luulee voittavansa gallit sirkusleijonilla ja gladiaattoreilla. Haaste on varsin mitätön verrattuna verrattuna kaikkiin muihin haasteisiin. Toisaalta tämäkin on selitetty siten, että roomalaiset eivät tiedä tässä tarinassa gallialaisten taikajuomasta, joten epäilyt jumaluudesta eivät ole tällä tiedolla ihan tuulesta temmattuja. Tosin miten ei niin ammattimaisten taistelijoiden sekä villieläinten pitäisi olla vaarallisempia kuin esimerkiksi näkymätön nuora kuilun yllä, jonka pohjalla olevalla joella vilisee krokotiileja?

"Toista perässäni: Korppi on oikeus... Korppi on oikeus..."

Kun kaivoin tämän DVD:n esiin, niin ensimmäiset reaktioni keskittyivät tekstipätkään "Puhumme suomea!" Odotetun reaktion jälkeen, kun aloitin tämän katselun, olin varuillani kuin heikoilla jäillä. Mutta pikku hiljaa jää sen kuin paksuni ja saavutti lopulta BECE-ajoneuvon kantokyvyn, kun Asterixin roolissa loisti itse Pekka Autiovuori (mm. Korppi ja Roope Ankka). Kyseessä on ihan vanhan ajan suomiduppi ajalta, jolloin duppaukset tehtiin enemmän ammattilaisten näyttelijöiden kautta ja se on valovuosia taidokkaampaa kuin Asterix gallialainen-elokuvan suomiduppi. Tosin egyptiläisen hypnotisoijan ääni ei ole kovin uskottavanlainen hahmon olemukseen nähden, mutta muuten mennään hyvää linjaa.

Dupin teon ajankohta näkyy hienostuneesti vanhahtavan dialogin myötä. Enää ei puhuta "leijonain" kun puhutaan kyseisestä kissaeläimestä monikossa, kenturio lausutaan eri tavalla ja voin lyödä vaikka vetoa, että nektaria oltaisiin käännetty nykysuomessa suoraan persikaksi.

Eiköhän tässä ole kaikkien maiden hallitukset
 kyseessä kuin pelkästään Suomen?

Elokuvan ehkäpä tunnetuin kohtaus lieneekin "talo, joka tekee hulluksi", joka on monen monituista kertaa tullut esiin Internetissä Kela-vitsinä. Hauskaa sinällään, että Rooman Imperiumi oli oikeastikin byrokratian tukkeuttama yhteiskunta ja sen ähky periaatteessa oli yksi syy, miksi Itä-Rooma kuihtui pois. Liekkö tämäkin historian tietämättömyyden tulosta, kun elokuvan mukainen juoksutus on edelleen ajankohtainen?

Huumori kukoistaa joka suhteessa. Hahmot välistä rikkovat neljättä seinää, on sanaleikkejä, tilannekomiikkaa... Kaikkea löytyy, jopa latina-vitsejäkin, kuten Asterixista voisi odotella.

Asterixin matka Roomaan ja takaisin on varsin viihdyttävä paketti. Sen piirtojälki hyväilee elävyydellään silmiä ja se onkin tyylikäs joutsenlaulu Gosginnylle animaatioiden saralla. Sääli, että Studios Idéfix seurasi hänen perässään.

Vis Comica

Asterix ja Kleopatra

Tämä kohtaus on ehdoton suosikkini animoinnin historiassa
tunnelman luonnin toteutuksen osalta.

Ensimmäisen Asterix-elokuvan takkuisuus oli kyllä totaalisen epäonnistunut. Siitä puuttui kaikki mahdollinen, mikä oli Asterixissa hyvää. On toisaalta ihme, että seuraava pienikokoisen gallialaisen elokuva ilmestyi jo heti seuraavana vuonna.

Muistan joskus aikoinaan, kun tämä näkyi halkokännyköiden aikana putkitelevisiosta. Minulla oli hirmuinen pelko siitä, että eteen työnnettäisiin samanlainen karvakasa, sillä nämä kaksi elokuvaa näytettiin viikon erotuksella toisistaan. Pelko sai lisää löpöä, kun tämän alussa soi sama tunnusmusiikki kuin Asterix gallialaisessa. Vaan kuinka ollakaan, tämä filmi olikin saanut tietäjältä kolme tippaa taikajuomaa ja ryntäsi ryskyen läpi roomalaisista niin, että nauroin nokka kippurassa.

Eikä tilanne ole muuttunut näiden vuosien saatossa. Asterixin seikkailut muinaisessa Egyptissä on selkeä parannus edellisen elokuvan perseilyille. Tässä on vauhtia, huumoria, animaatiologiikkaa, musikaaleja ja kunnon tappeluita, villisikoja unohtamatta!

Tässä tutustumme roomalaisten kuuluisaan
"käpälämäki" -taktiikkaan.

Tarina noudattelee uskollisesti sarjakuvatarinaansa, mutta uskaltaa toisinaan poiketa siitä. Tarinahan lähtee siitä, että Kleopatra haluaa näyttää valloittajalleen, Julius Caesarille, että hänen kansa on edelleen kykenevä rakentamaan vakuuttavampia rakennuksia kuin roomalaiset. Hän pestaa työhön arkkitehti Numerobiksen, jolla on vain kolme kuukautta aikaa saada Julius Caesarin palatsi valmiiksi tai joutuu pyhien krokotiilien ruuaksi. Numerobis käy kysymässä Galliasta asti tietäjä Akvavitixia apuun ja mukaan tulevat myös Asterix ja Obelix. Egyptissä Numerobiksen kilpailija Ammoniakis tuottaa hänelle ja galleille päänvaivaa mm. lahjomalla kiviä rahtaavat veneet tyhjiksi ja sulkemalla gallit pyramidiin. Lopulta kuitenkin Ammoniakis joutuu yhdessä kätyrinsä Naskaliksen kanssa työskentelemään Numerobiksin piikkiin, mutta sitten roomalaiset sotkeutuvat asiaan hyökkäämällä työmaalle. Gallien ollessa liian paha vastus roomalaiset alkavat pommittaa palatsia katapulteilla. Kleopatra kuitenkin saa tietää tästä ja saa Caesarin lopettamaan hyökkäyksen. Kolmen kuukauden urakka saadaan tehtyä määräaikaan mennessä ja kaikki ovat onnellisia, paitsi pyhät krokotiilit.

Tarinaa on toki kopeloitu siten, että uudelleen suunnitellut merirosvot nähdään peräti kahdesti, roomalaiset kaappaavat tietäjän, egyptiläisvakooja Ginfisin muuttuminen übervakoojaksi ja Permanentis puuttuu kokonaan tarinasta. Muutokset rikastuttavat tarinaa ja luovat uusia hauskoja tilanteita, jotka selkeästi toimivat mainiosti animaatiossa. Naperona naiivisti ihmettelin miksi Permanentis ei ollut mukana, vaikka hän ei olekaan hahmona kovinkaan merkittävä tarinassa.

Tämä ei ole kuva tyhjästä salista, vaan kuvassa on
naamioitumisen mestari. Etsi se!

Tarina alkaa sopivan hitaasti, esittelemällä panoroiden Alexandrian kaupunkia, jonka roomalaisten legioonien lukumäärä ja vaikutus egyptiläisten elämään lisääntyy jokaisen panoroitikohtauksen jälkeen. Koko kohtaus antaa eloa maailmaan sekä pientä historiikkia katsojille, mikä on hyvä juttu.

Kaikista mahtavinta tässä animaatiossa todellakin on se, että se käyttää selkeätä animaatiologiikkaa. Kaikki on mahdollista ja se toteutetaan varsin poikkeavan humoristisella tavalla. Esimerkiksi palatsin työmaalla, kun kolme miestä yrittävät nostaa nosturilla kiveä ylös. Paikalle tarvitaan vielä neljäs mies, joka heiveröisestä rakenteestaan huolimatta on se vaadittu vastapaino nostamaan kivi ylös. Samalla hetkellä alkaa ruokatauko ja torvensoittaja tekee ilmoitustöräyksensä juuri nosturin alla. Kolme miestä lähtee jo syömään viimeisen miehen vielä jäävän pitelemään nosturia täysin pystyssä, kunnes hänkin lähtee, jolloin nosturin kivi läsähtää torvensoittajan päälle ja torvesta tulee vielä lyhyt ilmapallon pörinää muistuttava ääni. Uskokaa pois, että tämä tilanne on hauskempi liikkeen ja äänen kera!

Hetki ennen ensimmäistä työtapaturmaa.

Animointiosastossa on selkeä parannus, sillä tässsä elokuvassa näemme eksponentaalisesti enemmän kuvakulmia kuin ensimmäisessä leffassa. Turhia looppeja ei ole, joten tarina ei laahaa niiden puolesta paikallaan. Nekin loopit jotka näkyvät, ovat perusteltuja. Esimerkiksi Akvavitixin pelastusoperaatio, sillä kaikki vankilathan ovat samanlaisia: kun kerran on käynyt yhdessä, niin on käynyt kaikissa.

Ja voi miten paljon yksityiskohtia tässä on taustakuvissa! Hieroglyfejä näkee lähes joka paikassa. Tämänkertaisessa katselukerrassa tuli peräti bongattua pari sellaistakin asiaa taustalta, joita en ollut havainnut aiemmilla katsomiskerroilla ja tällaiset pienet kivat jutut ovat aina hauskoja.

Yksityiskohtien määrä on todella suuri.
En ollut edes aiemmin havainnut tuota sfinksin piippua!

Hahmot ovat toisinaan varsin simppelisti tehtyjä, mutta Obelix on sentään saanut vyöhönsä soljen takaisin. On oikeastaan yllättävää miten paljon senkin olemassaolo toi kuvitteellisesti osan hiidenkiventoimittajan persoonasta takaisin. Yksinkertainen piirrostyyli ei vahingoita elokuvaelämystä, vaikka vähän muodottomuuttakin havaitsee toisinaan.

Edellisessä animaatiossa oli peräti kaksi "laulua", mutta ne olivat suomidupissa toteutettu tajuttoman huonosti, että niistä ei edes tohtinut sanoa mitään (ohjeistuksena on ollut varmasti: "vedä laulaen ilman säveltä, vaikka se sävel soitetaankin taustalla myöhemmin"). Tähän animaatioon on peräti vedetty kolme musikaalia, joita tosin voisi loppujen lopuksi luonnehtia "big lipped alligator"- hetkiksi. Ne ovat kuitenkin viihdyttäviä ja ensimmäisessä musikaalissa esitellään peräti pieni historiaopetus: Kleopatra kylpi aikoinaan vuohenmaidossa pysyäkseen kauniina. Kyseisen musikaalin kruunaa Kleopatran leijona yrittäessään laulaa emäntänsä tavoin.

Ammoniakiskin tarjoaa
meille svengaavan keittiömusikaalin.

Olen kuitenkin nähnyt tämän jo halkojen aikakaudella ranskan kielellä ja voin sanoa, että se on englantiin verrattuna parempaa. Englantidupissa peräti kuulee ranskaduppia, kun hahmot karjuvat hädissään, mikä on nirppanokkaisuuteni takia ärsyttävää toisinaan. Lisäksi Kleopatran englannin kielinen ääni on omaan makuuni turhan moderni ja nuori. Ranskalaisessa siitä paistoi ylimielisyys hyvällä tavalla. Palan painikkeeksi täytyneet mainita, että englantidupin ensimmäisessä musikaalissa laulaakin ranskalainen Kleopatra. Eipä siinä mitään, kun hän vetää globaalista lalalalaa:ta.

Asterix ja Kleopatra on selkeä parannus edeltäjäänsä ja sehän näkyykin pelkästään sillä, että ranskalaiskaksikko oli mukana tekemässä tätä. Huumori on nostettu moninkertaiseksi jopa alkuperäiseen sarjakuvatarinaan verrattuna. Lähteessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta elokuvaversio osaa mennä omassa maailmassaan kultaista tietä.

Mikä nyt olisikaan muinaiseen Egyptiin
liittyvä tarina ilman Sfinksin nenää?