Muumilaakso: Muumimamman apulainen & Kummitustarina

"Se laitetaan minne?!"

Muumipeikko-sarjakuvien ehdoton suosikkini on Kuvitteluleikki. Se on hullunkurinen tarina, jossa me pääsemme tutustumaan miten ihanalla tavalla muumit ovat piittaamattomia siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Lisäksi tarinaa koristaa Miskan kehitystarina heikkohermoisesta panikoijasta muumien kaltaiseksi elämän nautiskelijaksi. Sivujuonina tarinassa rikastavat Miskan Surku-koiran ystävän etsintä sekä Vilijonkan mysteerinen katoaminen. Tarina on monivivahteinen ja hauska alusta loppuun.

Olenkin tämänkertaiseen Muumilaaksoon enemmän kuin iloinen. Vilijonkan talo on Muumilaakson tarinoihin verrattuna todellinen hienostotalo, jonkalaisessa Vilijonkan kaltaisen kermapyllyisen siivoushullun nimenomaan juuri odottaisikin asustelevan. Toiveet Vilijonkka joka uskoi onnetomuuksiin -tarinan adaptaatiosta jäävät kyllä kutkuttelemaan mieleni sopukoissa.

Voi Nuuskamuikkunen, koskakohan Muumi lukee kirjeesi...?

Jakso olikin varsin uskollinen alkuperäislähteelleen, jättäen edellä mainitut asiat sekä Miskan isosiskon Mabelin, joka on Vilijonkan kotiapulainen. Miskaa odotettiin tarinan edetessä kuin Jarmo Kosken ääniroolia, ja kun hän ilmestyi niin se oli kyllä mahtava tilaisuus. Toisaalta Miskan sukupuolenvaihdos oli ihmeteltävä ratkaisu, mutta ei se killuttimien vaihto haitannut tätä hahmoa lainkaan. Täysin samanlainenhan toi oli. Onhan Miska toisaalta miehen nimi.

Sinällään alkaa huolettaa sarjan loppuminen. Jaksoja on enää kolme jäljellä ja vaikka syksy onkin jo käsillä, jää talvi pelottavan pieneen osaan, varsinkin jos se on vain yhden jakson pituinen.  Olenkin nyt pysytellyt yhtä hyvässä spoilauskuplassa kuin Game of Thronesin kanssa, jota en ole seurannutkaan 4.tuotantokauden jälkeen lainkaan.

Toisaalta aloin kaipaamaan Vilijonkan lehmää. Siitä oli sarjakuvissa saatu väänettyä muutama varsin hauska vitsi.

"Tällä kertaa murhaankin rouva Viljonkan pikku pommillani!"

Ja taas kierähti viikko ilman, että sain edellistä jaksoa julkaistua. Tai no, olihan tuo teksti saatu kirjattua hyvissä ajoin, mutta tuntui jotenkin hölmöltä ruveta julkaisemaan kahta jaksoa peräjälkeen, ja valitettavasti tästä kahden jakson julkaisutahdista on tullut tietyn tason vakio.

Mutta Kummitustarina on tavallaan uusiokertomus sarjakuvaversiosta kirjasta Muumipappa ja meri, missä muumiperhe matkaa majakalle, mutta sarjakuva on kirjan kerrontaa kepeämpi. Sarjakuvassa Muumipeikko pelkäsi saaren aavetta, joka taas vastaavasti oli ihastunut siitä, että joku viimeinkin pelkäsi häntä. Muistikuvani tässä vaiheessa menee mutaiseksi, mutta sen ainakin muistan, että Tuutikista tuli kummitukselle kummittelun opettaja.

"Pidä varasi ison vihreän lohikäärmeen vuoksi,
 joka istuu ovellasi. Se syö pikku poikia ja sylikoirien häntiä
ja isoja, lihavia etanoita. Ole varuillasi. Pidä huolta."

Muumilaaksossa Muumipeikko oli sarjakuvan mukainen arkajalka, mutta olen varsin mielistynyt siitä, miten hän kasvoi arkuudestaan ulos tässä jaksossa. Muumi sai selkeän kasvupyrähdyksen, joten itse nyt odotankin rohkeampaa Muumipeikkoa näiden kahden viimeisen jakson ajan. Hän saa toki olla hetken inhossa, mutta sitten ottaa härkää sarvista ja joko onnistuu tai epäonnistuu, riippuen kuinka iso mekaaninen sonni onkaan edessä.

Niiskuneiti sai kiintoisaa taustaa itselleen: minne hän menee toisinaan yöpymään? Onko meillä Niiskukin asustelemassa jossain päin Muumilaaksoa? Tässä olisikin mielenkiintoinen lisä Muumilaakson hahmokaartiin, sillä Niisku on jokaisessa adaptaatiossaan eri näköinen. Kirjoissa hän oli täysi kopio Muumista ja sarjakuvassa hänellä oli päällään pusero. Marionettinukkena hänellä oli Nikke Knakkertonin kaltainen hattu (ehkä, kuvalaatu on huono), 70-luvun molemmissa animeissa hänellä oli naurettava blondiprinssikiharat ja Tanoshii Mumin Ikka Niiskunhan me tiedämme.

"Pois häipyös on veres kylmä. Oon sankar' suuri!"

Sinällään kommentoin Kummituksen ääninäyttelyä, että olin yllättynyt suomenkielisessä roolissa olleen Ali Jahangirin äänestä. Olen tottunut hänen stand-up -tyyliinsä, missä hänellä on varsin rääkyvä tapa viihdyttää yleisöä, joten rauhallisen kiltti ja hento ääni yllätti kovasti nähdessäni hänen nimensä lopputeksteissä. Ruotsinkielisenä Kummituksena huhuili André Wickström, jonka äänessä oli hyvin hienotunteinen kömpelyksen sävy. Molemmat kyllä veivät roolinsa kunnialla loppuun asti.

Kummitustarina oli hellyttävä jakso, jossa näimme varsin hyvälaatuisen ystävyys-on-tärkein -tarinan. Revontulet pistääkin jo toivomaan, että muumit heittäytyisivät talviunille. Huomaa, että olen talvi-ihmisiä, kun niin kovasti jaksan hokea talvesta, vaikka se takatalvi justiinsa tulikin vähän turhankin odottamattoman voimakkaana.

Kun kaverit saivat tietää, että näin
Haamujengin vasta kaksi vuotta sitten.