Asterix valloittaa Rooman

Käsi ylös: kuka ei tunne näitä?

Seuraavaan Asterixin ja Obelixin yhteiseen seikkailuun saivat innokkaimmat fanit odottaa lähes kymmenen vuotta. Animaatiostudiona toimi Goscinnyn ja Uderzon yhteisomistama Studios Idéfix, jonka Asterix valloittaa Rooman (1976) jäi ainoaksi Asterix-animaatioksi. Studiolla oli tarkoitus tehdä enemmänkin Asterixiin liittyviä animaatioita, kuten Idefixin oma animaatiosarja, mutta firman tarina katkesi Goscinnyn kuolemaan. Onneksi sama kohtalo ei tullut Asterixille, vaikka Uderzo olikin järkyttynyt työtoverinsa kuolemasta. Studion toiseksi ja viimeiseksi animaatioksi jäi Lucky Luke sotapolulla (1978).

Elokuva on sinällään erikoinen, että se ei perustu valmiiseen sarjakuvaan. Jälkikäteen tehty sarjakuvaversio elokuvasta on valahtanut harvinaisuudeksi, mitä en ole pääsyt selailemaan, mutta siitä on tehty kuvakirja, jonka voi bongata ihan kirjastostakin vähintään kaukolainalla.

Elokuvan rajaus on hieman pieleen vedetty
 ja sitä ei voi olla huomaamatta tämän kuvasarjan jälkeen.

Tarina lähtee hahmojen esittelyn jälkeen legioonalaisten häviöstä, jossa he vetävät ajatuksen jatkuvien häviöiden gallialaisten kanssa johtuvan siitä, että gallit ovat jumalia ja jumalia vastaan ei voi taistella. Julius Caesar järjestää galleille uudistetun Herkuleksen 12 koetta selvittääkseen, ovatko he oikeasti jumalia. Asterix ja Obelix valitaan suorittamaan tehtävät ja he suoriutuvat niistä yksi toisensa jälkeen vaivatta. Caesar kuitenkin vangitsee Roomaan tulleet gallit sirkukseen ja ilmoittaa sen olevan heidän viimeinen koe. Gallit kuitenkin ovat kova pala gladiaattoreille ja villieläimet joutuvat sirkusparaatiin. Lopulta Caesar myöntää tappionsa ja julistaa gallialaiset jumaliksi.

Piirtojälki on hyvinkin erottuva muihin Asterix-animaatioihin nähden, sillä kaikki hahmot ovat piirretty suoraan kalvolle kserografian avulla, tuoden hahmoihin luonnosmaisen piirteen. Samalla tekniikalla tehtiin myös Disneyn animaatiot 60-luvulta 80-luvun loppuun asti. Kserografinen viiva on mieluisan näköistä ja se periaatteessa tuo pientä elävyyttä hahmoihin maalattujen taustojen tuoden elävyyttä vielä pipetin verran lisää.

Paratiisi tai ei, villisikaa pitäisi olla.

Jumaluuden testaus on varsin erikoinen juoni. Toki hommahan on toisaalta ennalta-arvattava, kun gallit luottavat taikajuomaan, mutta suurin osa testeistä ratkeaa ilman sitä, yhden taikajuomattomista testeistä on jopa kaksintaisto! Tarina kuitenkin menee loppua myöten vähän viimeistelemättömästi, varsinkin kun Caesar luulee voittavansa gallit sirkusleijonilla ja gladiaattoreilla. Haaste on varsin mitätön verrattuna verrattuna kaikkiin muihin haasteisiin. Toisaalta tämäkin on selitetty siten, että roomalaiset eivät tiedä tässä tarinassa gallialaisten taikajuomasta, joten epäilyt jumaluudesta eivät ole tällä tiedolla ihan tuulesta temmattuja. Tosin miten ei niin ammattimaisten taistelijoiden sekä villieläinten pitäisi olla vaarallisempia kuin esimerkiksi näkymätön nuora kuilun yllä, jonka pohjalla olevalla joella vilisee krokotiileja?

"Toista perässäni: Korppi on oikeus... Korppi on oikeus..."

Kun kaivoin tämän DVD:n esiin, niin ensimmäiset reaktioni keskittyivät tekstipätkään "Puhumme suomea!" Odotetun reaktion jälkeen, kun aloitin tämän katselun, olin varuillani kuin heikoilla jäillä. Mutta pikku hiljaa jää sen kuin paksuni ja saavutti lopulta BECE-ajoneuvon kantokyvyn, kun Asterixin roolissa loisti itse Pekka Autiovuori (mm. Korppi ja Roope Ankka). Kyseessä on ihan vanhan ajan suomiduppi ajalta, jolloin duppaukset tehtiin enemmän ammattilaisten näyttelijöiden kautta ja se on valovuosia taidokkaampaa kuin Asterix gallialainen-elokuvan suomiduppi. Tosin egyptiläisen hypnotisoijan ääni ei ole kovin uskottavanlainen hahmon olemukseen nähden, mutta muuten mennään hyvää linjaa.

Dupin teon ajankohta näkyy hienostuneesti vanhahtavan dialogin myötä. Enää ei puhuta "leijonain" kun puhutaan kyseisestä kissaeläimestä monikossa, kenturio lausutaan eri tavalla ja voin lyödä vaikka vetoa, että nektaria oltaisiin käännetty nykysuomessa suoraan persikaksi.

Eiköhän tässä ole kaikkien maiden hallitukset
 kyseessä kuin pelkästään Suomen?

Elokuvan ehkäpä tunnetuin kohtaus lieneekin "talo, joka tekee hulluksi", joka on monen monituista kertaa tullut esiin Internetissä Kela-vitsinä. Hauskaa sinällään, että Rooman Imperiumi oli oikeastikin byrokratian tukkeuttama yhteiskunta ja sen ähky periaatteessa oli yksi syy, miksi Itä-Rooma kuihtui pois. Liekkö tämäkin historian tietämättömyyden tulosta, kun elokuvan mukainen juoksutus on edelleen ajankohtainen?

Huumori kukoistaa joka suhteessa. Hahmot välistä rikkovat neljättä seinää, on sanaleikkejä, tilannekomiikkaa... Kaikkea löytyy, jopa latina-vitsejäkin, kuten Asterixista voisi odotella.

Asterixin matka Roomaan ja takaisin on varsin viihdyttävä paketti. Sen piirtojälki hyväilee elävyydellään silmiä ja se onkin tyylikäs joutsenlaulu Gosginnylle animaatioiden saralla. Sääli, että Studios Idéfix seurasi hänen perässään.

Vis Comica

Asterix ja Kleopatra

Tämä kohtaus on ehdoton suosikkini animoinnin historiassa
tunnelman luonnin toteutuksen osalta.

Ensimmäisen Asterix-elokuvan takkuisuus oli kyllä totaalisen epäonnistunut. Siitä puuttui kaikki mahdollinen, mikä oli Asterixissa hyvää. On toisaalta ihme, että seuraava pienikokoisen gallialaisen elokuva ilmestyi jo heti seuraavana vuonna.

Muistan joskus aikoinaan, kun tämä näkyi halkokännyköiden aikana putkitelevisiosta. Minulla oli hirmuinen pelko siitä, että eteen työnnettäisiin samanlainen karvakasa, sillä nämä kaksi elokuvaa näytettiin viikon erotuksella toisistaan. Pelko sai lisää löpöä, kun tämän alussa soi sama tunnusmusiikki kuin Asterix gallialaisessa. Vaan kuinka ollakaan, tämä filmi olikin saanut tietäjältä kolme tippaa taikajuomaa ja ryntäsi ryskyen läpi roomalaisista niin, että nauroin nokka kippurassa.

Eikä tilanne ole muuttunut näiden vuosien saatossa. Asterixin seikkailut muinaisessa Egyptissä on selkeä parannus edellisen elokuvan perseilyille. Tässä on vauhtia, huumoria, animaatiologiikkaa, musikaaleja ja kunnon tappeluita, villisikoja unohtamatta!

Tässä tutustumme roomalaisten kuuluisaan
"käpälämäki" -taktiikkaan.

Tarina noudattelee uskollisesti sarjakuvatarinaansa, mutta uskaltaa toisinaan poiketa siitä. Tarinahan lähtee siitä, että Kleopatra haluaa näyttää valloittajalleen, Julius Caesarille, että hänen kansa on edelleen kykenevä rakentamaan vakuuttavampia rakennuksia kuin roomalaiset. Hän pestaa työhön arkkitehti Numerobiksen, jolla on vain kolme kuukautta aikaa saada Julius Caesarin palatsi valmiiksi tai joutuu pyhien krokotiilien ruuaksi. Numerobis käy kysymässä Galliasta asti tietäjä Akvavitixia apuun ja mukaan tulevat myös Asterix ja Obelix. Egyptissä Numerobiksen kilpailija Ammoniakis tuottaa hänelle ja galleille päänvaivaa mm. lahjomalla kiviä rahtaavat veneet tyhjiksi ja sulkemalla gallit pyramidiin. Lopulta kuitenkin Ammoniakis joutuu yhdessä kätyrinsä Naskaliksen kanssa työskentelemään Numerobiksin piikkiin, mutta sitten roomalaiset sotkeutuvat asiaan hyökkäämällä työmaalle. Gallien ollessa liian paha vastus roomalaiset alkavat pommittaa palatsia katapulteilla. Kleopatra kuitenkin saa tietää tästä ja saa Caesarin lopettamaan hyökkäyksen. Kolmen kuukauden urakka saadaan tehtyä määräaikaan mennessä ja kaikki ovat onnellisia, paitsi pyhät krokotiilit.

Tarinaa on toki kopeloitu siten, että uudelleen suunnitellut merirosvot nähdään peräti kahdesti, roomalaiset kaappaavat tietäjän, egyptiläisvakooja Ginfisin muuttuminen übervakoojaksi ja Permanentis puuttuu kokonaan tarinasta. Muutokset rikastuttavat tarinaa ja luovat uusia hauskoja tilanteita, jotka selkeästi toimivat mainiosti animaatiossa. Naperona naiivisti ihmettelin miksi Permanentis ei ollut mukana, vaikka hän ei olekaan hahmona kovinkaan merkittävä tarinassa.

Tämä ei ole kuva tyhjästä salista, vaan kuvassa on
naamioitumisen mestari. Etsi se!

Tarina alkaa sopivan hitaasti, esittelemällä panoroiden Alexandrian kaupunkia, jonka roomalaisten legioonien lukumäärä ja vaikutus egyptiläisten elämään lisääntyy jokaisen panoroitikohtauksen jälkeen. Koko kohtaus antaa eloa maailmaan sekä pientä historiikkia katsojille, mikä on hyvä juttu.

Kaikista mahtavinta tässä animaatiossa todellakin on se, että se käyttää selkeätä animaatiologiikkaa. Kaikki on mahdollista ja se toteutetaan varsin poikkeavan humoristisella tavalla. Esimerkiksi palatsin työmaalla, kun kolme miestä yrittävät nostaa nosturilla kiveä ylös. Paikalle tarvitaan vielä neljäs mies, joka heiveröisestä rakenteestaan huolimatta on se vaadittu vastapaino nostamaan kivi ylös. Samalla hetkellä alkaa ruokatauko ja torvensoittaja tekee ilmoitustöräyksensä juuri nosturin alla. Kolme miestä lähtee jo syömään viimeisen miehen vielä jäävän pitelemään nosturia täysin pystyssä, kunnes hänkin lähtee, jolloin nosturin kivi läsähtää torvensoittajan päälle ja torvesta tulee vielä lyhyt ilmapallon pörinää muistuttava ääni. Uskokaa pois, että tämä tilanne on hauskempi liikkeen ja äänen kera!

Hetki ennen ensimmäistä työtapaturmaa.

Animointiosastossa on selkeä parannus, sillä tässsä elokuvassa näemme eksponentaalisesti enemmän kuvakulmia kuin ensimmäisessä leffassa. Turhia looppeja ei ole, joten tarina ei laahaa niiden puolesta paikallaan. Nekin loopit jotka näkyvät, ovat perusteltuja. Esimerkiksi Akvavitixin pelastusoperaatio, sillä kaikki vankilathan ovat samanlaisia: kun kerran on käynyt yhdessä, niin on käynyt kaikissa.

Ja voi miten paljon yksityiskohtia tässä on taustakuvissa! Hieroglyfejä näkee lähes joka paikassa. Tämänkertaisessa katselukerrassa tuli peräti bongattua pari sellaistakin asiaa taustalta, joita en ollut havainnut aiemmilla katsomiskerroilla ja tällaiset pienet kivat jutut ovat aina hauskoja.

Yksityiskohtien määrä on todella suuri.
En ollut edes aiemmin havainnut tuota sfinksin piippua!

Hahmot ovat toisinaan varsin simppelisti tehtyjä, mutta Obelix on sentään saanut vyöhönsä soljen takaisin. On oikeastaan yllättävää miten paljon senkin olemassaolo toi kuvitteellisesti osan hiidenkiventoimittajan persoonasta takaisin. Yksinkertainen piirrostyyli ei vahingoita elokuvaelämystä, vaikka vähän muodottomuuttakin havaitsee toisinaan.

Edellisessä animaatiossa oli peräti kaksi "laulua", mutta ne olivat suomidupissa toteutettu tajuttoman huonosti, että niistä ei edes tohtinut sanoa mitään (ohjeistuksena on ollut varmasti: "vedä laulaen ilman säveltä, vaikka se sävel soitetaankin taustalla myöhemmin"). Tähän animaatioon on peräti vedetty kolme musikaalia, joita tosin voisi loppujen lopuksi luonnehtia "big lipped alligator"- hetkiksi. Ne ovat kuitenkin viihdyttäviä ja ensimmäisessä musikaalissa esitellään peräti pieni historiaopetus: Kleopatra kylpi aikoinaan vuohenmaidossa pysyäkseen kauniina. Kyseisen musikaalin kruunaa Kleopatran leijona yrittäessään laulaa emäntänsä tavoin.

Ammoniakiskin tarjoaa
meille svengaavan keittiömusikaalin.

Olen kuitenkin nähnyt tämän jo halkojen aikakaudella ranskan kielellä ja voin sanoa, että se on englantiin verrattuna parempaa. Englantidupissa peräti kuulee ranskaduppia, kun hahmot karjuvat hädissään, mikä on nirppanokkaisuuteni takia ärsyttävää toisinaan. Lisäksi Kleopatran englannin kielinen ääni on omaan makuuni turhan moderni ja nuori. Ranskalaisessa siitä paistoi ylimielisyys hyvällä tavalla. Palan painikkeeksi täytyneet mainita, että englantidupin ensimmäisessä musikaalissa laulaakin ranskalainen Kleopatra. Eipä siinä mitään, kun hän vetää globaalista lalalalaa:ta.

Asterix ja Kleopatra on selkeä parannus edeltäjäänsä ja sehän näkyykin pelkästään sillä, että ranskalaiskaksikko oli mukana tekemässä tätä. Huumori on nostettu moninkertaiseksi jopa alkuperäiseen sarjakuvatarinaan verrattuna. Lähteessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta elokuvaversio osaa mennä omassa maailmassaan kultaista tietä.

Mikä nyt olisikaan muinaiseen Egyptiin
liittyvä tarina ilman Sfinksin nenää?

Asterix gallialainen

"Mmm... sillivikaa..."

Asterix oli omassa lapsuudessani todellinen sankarihahmo, jonka tarinoita ahmittiin jo kauan ennen kuin osattiin edes ymmärtää puhekuplien merkitystä sarjakuvien katselussa. Hänen seikkailunsa inspiroivat minua ja serkkuja leikkimään Asterix-leikkejä sekä kuvittelemaan syövämme villisikaa, vaikka todellisuudessa mutustelimme paahtoleipää kaakaon kera.

Albert Uderzon ja Rene Goscinnyn luoma ranskalaisten esi-isä on edelleenkin täysissä voimissaan taikajuomansa ansiosta, vaikka Goscinny on kuollut aikoja sitten ja Uderzokin on vetäytynyt eläkkeelle piirtelyn osalta.  Goscinnyn terävä huumori sekä Uderzon taidokas piirrustustaito ovat edelleenkin viihdyttävää tavaraa ja päätin lukea uudenvuoden lupauksena kaikki Asterixin seikkailut ja niitä lueskellessani sikisi ajatus animaatioelokuvien uudelleen katsomisesta.

Gallialaisen tarinat paperilla alkoivat jo vuonna 1959 ja eihän siinä mennyt kuin kuusi vuotta, kun ensimmäinen elokuva tehtiin. Ensimmäinen elokuva ottikin sopivasti tarinakseen ensimmäisen sarjakuvatarinan, missä tutustutaan voittamattomiin gallialaisiin sekä heidän konflitista roomalaisten kanssa. Tarinassa kenturio Gaius Bonus haluaa selvittää gallialaisten voittamattomuuden salaisuuden ja pakottaa legioonalaisen ottamaan asiasta selvää vakoilemalla galleja. Saatuaan tiedon taikajuomasta ja sen tekijästä, Akvavitixista, roomalaiset kaappaavat tietäjän, jotta kenturiosta voisi tulla uusi keisari. Asterix lähtee etsimään tietäjää ja antaa roomalaisten vangituttaa itsensä pelastaakseen tietäjän. Tietäjä ja soturi leikkivät roomalaisten kustannuksella antamalla heille karvan kasvua kiihdyttävää taikajuomaa ja lopulta he pääsevät lähtemään leiristä, kun itse Gaius Julius Caesar saapuu leiriin ja saa tietää Gaius Bonuksen yrittäneen käyttää taikajuomaa Caesarin syrjäyttämiseksi. Kaksikon palattua kylään gallialaiset pitävät myöhemmin sarjakuvissa klassikkolopetukseksi muuttuvan juhlan paistetujen villisikojen kera.

Itse sarjakuva on varsin viihdyttävä tapaus. Uderzon piirtämiä yksityiskohtia on hauska bongailla ja tarina etenee hauskasti että sujuvasti jokaisella sivulla. Mikäpä olisi sen parempi tapa aloittaa animaatioelokuvien sarja kuin tästä?

"Good day Asterix and co..."

Kiintoisasti suoraan paperille piirretyistä päähahmoista aloitettu animaatio rojahtaa jo ensimmäisestä torveen puhalluksesta maahan kuin risuista koostunut vartiotorni. Mukaeeppisestä töräyksistä näemme jo ranskalaisanimaation heikoimman annin: animoinnin. Se ei yritäkään olla mitenkään vakuuttava ja leikkaus kuvakokojen kera ei pistä edes innostumaan toiminnasta. Kauheinta tässä introssa onkin, että tästä näemme jo millainen elokuva meillä on istuttavana. Mikäli tämä olisi ollut jonkun tv-piiretyn alkuintro, niin ainut kehu siitä olisi ollut, että se ei edes yrittänytkään esittää olevansa parempi kuin se oikeasti on, kuten esimerkiksi Turtlesit näin vertailukohteena.

Animoinnin ystäviä ei olla tässä todellakaan hemmoittelemassa, sillä animaatiolooppien toisto on lähes tulkoon piinaavaa. Jokaista looppipätkää toistetaan minimissään kolme kertaa koko tämän elokuvan aikana. Piirtojälki ei ollenkaan ole Uderzon piirtojäljen tasoista, vaikka noudattaakin sitä uskollisesti. Kuvakulmia ei edes hyödynnetä ollenkaan ja kaikki näyttää olevan kuin maan tasosta kuvattuja. Laiskimmillaan mennään ihan täyteen sivuprofiiliin.

"...good bye Asterix and co."

Tarinan kulussakin ollaan menty totaalisesti pieleen. Mitään ei tunnu tapahtuvan ja sekin mitä tapahtuu tapahtuu äärimmäisen hitaasti, että etanakin huutaisi latua. Tahti laahaa jatkuvasti peräpäätään lattiaa vasten ja tuntuu jopa yliluonnolliselta, että animaatiolla on vain tunnin kesto. Aikaa tuntui menevän yhtä pitkä aika kuin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogia pidennettynä.

Elokuva tekee myös samalla sen, mitä ei voisi ikinä uskoa, kun kyseessä on Asterix: se ei ole hauska. Kaikki sarjakuvissa olevat vitsit kyllä toistetaan, mutta ne eivat vain yksinkertaisesti toimi millään tasolla.

Tähän vanhaan roomalaisleikkiin tarvitaan leikkijöitä.

Hahmotkin ovat tylsämielisiä ja kärsivät mielenkiinnon puutteesta. Suurin vääryys minusta on tehty leffan pahikselle eli kenturio Gaius Bonukselle. Hän ei ole lainkaan temperamenttinen ja kiero kuin sarjakuvassa. Tässä hän oli kuin joku turha prefekti jolla ei ollut mitenkään ymmärrystä miten toimia. Sarjakuvassa hänestä tuli olo, että hän tietoinen mitä tekee ja epäonnistuessaan häntä kismitti enemmän se, että häntä uunotetaan, kun elokuvassa hän enemmän taipuu kohtaloonsa.

Lisäksi täytyneet ihmetellä Julius Caesarin ulkonäköä, vaikka se onkin varsin kulunut asia ensimmäisen Asterix-tarinan käsittelyssä. Sarjakuvassa Julle on täysin erinäköinen tarinan alussa kuin sen on lopussa, mutta on siitä lähtien pysynyt siinä olomuodossa kuin me tunnemme hänet uudemmissa Asterixeissa. Tässä häntä ei edes tunnista Caesariksi ja siitä vain hämmentyy entistä enemmän, kun kaikki muut hahmot ovat uskollisia esikuvilleen, kunnes Julius tulee, näyttäytyy ja häviää.

Mestarikaan ei ymmärrä miten tämä henkilö voi olla itse Julle.

Dupiksi päädyin rakkaaseen suomen kieleen. Muistan aikoinaan, kun TV-kanaviin ilmestyi MTV3 Junior, niin tästä elokuvasta mainostettiin sen ilmestymisajankohtana suhteellisen paljon. Yleensä sanotaan suomidupeista, että ne ovat huonolaatuisia ja se onkin yleensä totta, varsinkin näin 2000-luvun dupeissa. Itse pidän siinä suurimpana syynä juuri MTV3 Juniorin kaltaisia kanavia, jotka lupaavat kaikkien ohjelmien olevan suomeksi. Tässä meillä kävi hieman samalla tavalla kuin Italiassa taivaskanavien ilmestyessä: piti äkkiä saada mahdollisimman paljon dupattua ja halvalla, joten laatu sai kärsiä tarjonnan alla.

Tämän dupin vertailukohtana minulla onkin englantilainen duppaustyö ja kuten varmasti arvaattekin, se on parempi kuin soumalainen. Tähän väliin on pakko todeta, että lopputeksteissä oikeasti lukee "Soumentanut" taaten minulle yhden ainoan naurun koko elokuvan aikana. Niinkin rajun, että massu on vieläkin kipeä.

Suomidupissa hahmot töksäyttelevät lähes tulkoon kaikki dialoginsa ja Akvavitixin ääninäyttelijä käyttää ainakin kolmessa muussakin hahmossa prikulleen samanlaista ääntä. Selkein ero eri kielisiin ääninäyttelytöihin löytyy lopussa, kun Gaius Bonus joutuu kertomaan Caesarille, kuinka monta gallia on pitänyt hänen leiriään tossun alla. Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja Geoffrey Hughes (Pokka pitää-sarjan Onslow) toteaa arasti ja murtuneena näyttäen samalla sormillaan gallien lukumäärän: "...two..."

En ymmärrä miksi meillä on Asterixin ja Obelixin kloonit...

Suomessa taas Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja joku viidestä miesnäyttelijöistä sanoo: "KAK-si." Loput näyttelijät ovatkin tasoa "minä näyttelen," mikä on toisaalta surullista, kun näyttelijäkaartista löytyy Disney-ääninäyttelijöitäkin. Näin jollain tasolla blogin aiheeseen liittyen kuusikosta (yhden näyttelijän ollessa nainen) löytyy peräti kaksi muuminäyttelijääkin: Carl-Kristian Rundman (Muumit Rivieralla Markiisi Mongaga) sekä Sixten Lundberg (Muumilaakson tarinoiden ruotsidupin Muumipeikko).

Asterix gallialainen on säälittävä animaatio ja ei ole ihmekkään, ettei ranskalaiskaksikkokaan pitänyt tästä. Elokuva olikin alunperin tarkoitettu televisioelokuvaksi, mutta se päätyi lopulta teattereihin ilman, että kaksikko tiesi asiasta. Sama porukka oli mahdollisesti myös tekemässä suoraa jatko-osaa, Kultaista sirppiä, mutta se keskeytettiin. Taikajuoma ei tosiaan tehonnut Asterixin ensimmäisen elokuvan tapauksessa ja lopputuloksena oli varsin karvas pettymys.

Ei tarvitse edes anasyloidakaan, miten paljon tämä kuva
 kertoo vertauskuvauksellisesti tästä elokuvasta.

Maailman ympäri 80 päivässä

Anna nyt. No enhän anna. Anna nyt.

Tuntemattomuuden varjoista minulle tarjottiin ehdotus vetää maailma ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä. Suoranaista laiskuuttani ja rahapuutteen vuoksi päätin tutkia miten sellainen työ loppujen lopuksi hoidetaan. Löysin siihen tarkoitukseen kahdeksankymmentä luvulla tehdyn animaation eräästä englantilaisesta herrasmiehestä, joka tekee moisen tempun. Aika sattuma! Tosin hän ei ole ihminen vaan eläin, kuten kaikki muutkin hahmot, mutta tämähän on ymmärrettävä tapaus lapsille tarkoitetuissa piiretyissä.

Animaationhan nimi on Maailman ympäri 80 päivässä, jossa  koiraksi/ketuksi muutettu Phileas Fogg kiertää apinapalvelijansa Passepartoutin kanssa maapallon ympäri 1800-luvun aparaatteilla. Animaatiossa hän matkustaa Lontoosta Sueziin kuumailmapallolla, josta laivalla Intiaan, siellä ensin junalla ja sitten norsulla toiseen päähän maata pelastaen samalla prinsessan, jättäen hänet kuitenkin Kalkuttaan herrasmiehen jatkaessaan laivalla Kiinaan, josta sieltä Amerikkaan, missä jatketaan junan pysähdyttyä tuulen mukana menevällä lumikelkalla laivaan ja siinä hän pääsee määränpäähänsä jo vuorokautta aiemmin luullen ensin hävinneen vedon pidätyksen takia, mutta ehtii määräaikaan mennessä reformiklubille tajuttuaan virheensä sanomalehdestä. Klubilla hän vielä tarinan lopuksi kerskailee kiertävänsä seuraavaksi maapallon 66 päivässä.

Nyt on jotenkin hämärä tunne tässä, että jotain olisi totaalisen pielessä. Aivan kuin eläinroolit olisivat aivan vääriä, tarinakin liian simppeli ja vääränlainen...

"Arvasin, että minun olisi pitänyt
kääntyä Albuquerquesta vasemmalle."

Äh, en minä jaksa enää tyhmää esittää. Halusin nyt vähän uunottaa teitä lukijoita. Tuossa edellä oleva synopsis oli eräästä toisesta kahdeksankymmentäluvulla tehdystä Maailman ympäri -animaatiosta.

Kun joku anonyymiyden taakse kätkeytynyt henkilö ehdotti kirjoittelemaan BRB:n animaatiota, minulla jotenkin mieleni sopukoissa välähti kommentin vajaisen informaation takia (pahoittelut, jos tämä nyt loukkasi teitä, kyseisen kommentin kirjoittaja) tutkia löytyisikö kyseiseltä vuosikymmeneltä jotakin toista Maailman ympäri -animaatiota BRB:n tuottaman lisäksi. Omaksi suureksi yllätykseksi löysinkin Youtuben kautta samaa nimeä kantavan australialaisen animaation vuosikymmenen loppupuolelta (1988) ihan suomeksi dupattuna. Ei tässä oikein voi muuta kuin kauhistella omaa tuuria toisinaan. Miksei tämä voisi toimia lotonkin suhteen?

"Olisiko teillä hetki aikaa puhua herrastamme...?"

Mutta kuten tuolla jo tuli pähkäiltyä muka hauskasti, tämä maapallon toisella puolella tehty animaatio ei ole kovinkaan hyvä. Suurimpana syntipukkina siihen on sen pituus. 50 minuutilla ei kovin tasaväkisesti pystytä taistelemaan noin 650 minuuttia vastaan. BRB:n animaatiossa jalopeura oli vasta Ranskassa siinä vaiheessa, kun aussilainen katosi lopputekstien taakse.

Pituuden merkeissä hahmokaartiakin on typistetty. Kirjalle uskollisesti ausseilla matkaan lähtivät vain tuttu kaksikkomme, salapoliisi Fix heidän perässään. Fix on tässä animaatiossa saanut hieman Transverin kädentaitoja, sillä hän yrittää hidastaa Foggia naamioitumalla paikalliseksi sekä saamaan pidätysmääräystä tunaroiden luonnollisesti perus animaatiopahiksen tavoin. Prinsessa Romi (tai Aoudan jos ollaan kirjalle uskollinen) on kaksikon mukana vain Kalkuttaan asti, sillä sankarikaksikko periaatteessa tappavat Kali-kultin jäsenet romahduttamalla temppelin kulttilaisten niskaan. Yllättävän karu toimenpide.

Matkustusvälineistö itsessään on yhtä tapausta lukuunottamatta lähteelleen uskollinen. Matka alkaa ausseilla Lontoosta Sueziin yhdellä suoralla kuumailmapallolennolla. Toki matka voisi olla suhteellisen realistinen, mutta miksei matkaa voitu mennä junalla ja laivalla, varsinkin kun Fix lähti sinne samana päivänä ja oli vieläpä siellä odottelemassa heitä?

Fix on jopa Kalkutassakin ennen Foggia.

Kulkuvälineiden jälkeen päädymmekin nuoremman animaation heikompaan osa-alueeseen: hahmoihin. Hahmojen persoonallisuus on kaikilta osin hyvin lattea ja pääkaksikon kohdalla loppua päin peräti ärsyttävä. Herrasmies Fogg on lähestulkoon nenänvartta pitkin ylpeilevä tylsämielinen mulkku, joka aina luulee olevansa oikeassa ja sattuu valitettavasti olemaan oikeassa. Palvelija Passepartou on vielä ärsyttävämpi vähä-älyisyydestään sekä stereotyyppisen ranskalaisaksentin ja siitä syntyvän "oh la la" -huokausten takia. Fransmanni oikeasti hokee hokemaansa kokoajan pääasiassa epätoivon merkiksi, varsinkin kun hänen isäntänsä maksaa joka ikisestä asiasta keskimäärin 5000 puntaa. En muista BRB:ssä palvelijamme huolestuneen raha-asioista kuin vasta Atlantin ylityksessä, kun kauppoihin menivät heidän kaikki viimeiset matkarahansa.

50 minuuttia todellakin nakertavat tarinasta selkeitä osuuksia pois jättäen sen toisinaan puille paljaille. Toisin kuin BRB:n animaatiossa Foggilla ei ole periaatteessa mitään pointtia lähteä reissullensa kuin vain keikarimaisesti näyttää reformiklubin sohvien kuluttajille pystyvänsä siihen. BRB:ssä jellonamme saa matkasysäyksen todistaakseen lordi Guinnessin ja reportteri Ralphin ajatuksen maailmankierrosta oikeaksi muille klubilaisille, jotka selkeästi vähättelivät vanhaa ja raihnaista lordia. Paljon kiintoisampi motiivi kuin tuolla edellä.

Tämä tässä on rosvo, ei herra Fogg.
Herra Fogg löytyy ylempätä blogia.

Toisaalta animaatio on sinällään kiintoisa, että se näyttää pankkiryöstötilanteen, minkä vuoksi Fix lähtee Foggin perään poliisien luulevan hänen olevan ryöstäjä. Tässä kuitenkin tehdään sinällään outo ratkaisu, että pankin ryöstää 100%:sti Foggin näköinen pystykorva, mikä ainakin minussa tuo pientä tutinaa siitä, että onko tekijätiimi ollut laiska vai koittivatko he tuoda jännitystä katsojille? BRB:llä ryöstäjä ei ole kaksoisolento vaikka onkin saman lajin edustaja, mutta kokonaiskuva näyttää luonnollisemmalta, kun mehän emme näe sarjassa muita leijonia.

Leijonista puheenollen animaatiossa ei ole mitenkään laaja eläinkunta. Kaikki ovat lähestulkoon koiria. Toisista eläimistä muistan vain yhden satunnaisen sian, näätäkulttilaiset sekä prinsessan, joka taisi olla mielikuvituksettomasti kissa. Fransmannin transformaatio apinaksi on täysin turha, kun 95% hahmoista ovat koiraeläimiä. Tässä vaiheessa lienee jo arvattavaa, mitä mieltä olen espanjalais-japanilaisen animaation suhteen eläinvalinnoista.

Ja näin länsimaalaiskoirat aiheuttivat
Intian näätäpopulaatiolle pullonkaulaefektin
ennen lopullista sukupuuttoa.

Animointi on tasapaksua. Se ei ole hienoa, mutta se ei ole kamalaa soopaa. Oikeammin sanottuna piirrosjälki on aika tylsää katsottavaa. Hahmot enimmäkseen heiluttavat päätään takakenoon ja heilahtelevat aloillaan puhuessaan olematta kuitenkaan mitenkään erityisen elämättömiä, mutta silti tylsiä. Eräässä kohtauksessa sentään oli havaittavissa vähän laiskuutta, kun Passepartou ei edes katsonut kuunnellessaan konduktööriä Intiassa, vaan katsoo tyhjyyteen istuessaan penkillä lauseittensa välillä.

Duppi on juuri ja juuri siedettävää laatua. Pientä huulisynkkausvirheitä bongaa toisinaan tuon tuosta. Huvittavinta oli kuulla Eero Saarisen (BRB:n Phileas Fogg) ääni mainoksessa ennen animaation alkua. Porukasta erotin selkeiten mm. Mölli-peikkoa näytelleen Erkki Saarelan ollen kaartista se paras näyttelijä Fixin roolissa. Passepartoun ääninäyttelytyön tuomion voitte lukeakin edeltä.

Ilmeeni, kun näin Foggin moksauttavan Fixiä Lontoossa.

Katsottuani tämän tuotoksen rupesin miettimään milloin olin nähnyt BRB:n Willy Fogin viimeksi. Ryhdyinkin suoraan siltä istumalta katsomaan sitä piirroselokuvan jälkeen. Tämä katsomiskerta pisti minut arvostamaan entistä enemmän tätä klassikkoanimaatiota, kun löysin tästä paljon asioita, jotka olivat paremmin toteutettu australialaiseen verrattuna. Osan paremmuudesta jo selitinkin tuolla edellä, kuten Foggin motiivin reissuun. Mutta kyllä sitä tavaraa löytyy enemmänkin.

Toisin kuin australialaistuotannossa, BRB:n animaatio on selkeästi tehty käsi sydämellä. Aussiversiosta syntyy aatos, että koko juttu on tehty vain rahankiilto silmissä ja ehkäpä vähän koittaen koijata hölmöjä asiakkaita ostamaan heidän tuotoksen BRB:n sijasta. BRB:llä taas ollaan kunnolla mietitty asiat läpi. Tai no... ainakin suurimmalta osalta.

Kuinka aika riittänee, kun päivät hupenee
ja maailma on suuren suuri?

Hahmokaarti on mieleenpainuva, sillä jokainen hahmo on elävä. Ei ole päitä heiluttelevia, mielikuvituksettomia piskejä, vaan näemme varsin laajakantaisen eläinkunnan, ja jokaisesta hahmosta voi melkeinpä todeta rotunsa puolesta millainen on heidän persoonallinen linjaus. (Kauhistus kun oli aika rasistinen ilmaisu.)

Otan jälleen asiaksi Phileas Foggin, sillä näissä animaatioissa heidän persoonallisuutensa ovat kuin kaksi laivaa. Ei siinä, että tuli jo laverreltua tuolla edellä piski-Foggin persoona, mutta hurtta on kissaa huonompi persoona. Koiruus on ylistereotyyppinen herrasmies, jonka ääripiittaamattomuus ulkomaailmaan ei ole edes huvittavaa. Esimerkiksi, kun Passepartou laskeutui Kiinassa laivaan myöhässä paperilohikäärmeen selässä Fogg ei ollut yllättynyt tai iloinen asiasta. Sanoi vain palvelijalleen, että on sopivasti ruoka-aika. Jalopeura-Fogg taas on jalo ja kohtelias. Ei ole turhan ylimielinen ja ei jätä ketään pulaan. Hän on toki kaavoihin jäykistynyt herrasmies, mutta suorittaa asiat tyynesti ja päättäväisesti, on tietoviisas ja tulee toimeen vieraiden ihm... siis eläinten kanssa. Varsin hyvät pisteet hänellä mallikansalaisen roolihahmoksi, toisin kuin toisella Foggilla.

Vaikka BRB lisäilikin hahmoja heidän adaptaatioonsa, niin voi kyllä todeta, että ne ovat olleet harkittuja ratkaisuja. Kukapa nyt ei muistaisi Transferia, animaatiomaailman ehkäpä parasta valepukeutujaa, jolla on varsin kiehtovan outo silmä? Silmän välähdys on kyllä varsin nerokas keksintö, sillä se toimii hyvänä keinona paljastaa varsinkin nuorille katsojille, että sankariryhmä on vaarassa ja erottaa hahmon muista pahiksista persoonallisella tavalla. Tosin olen vähän ilkeä ja sanon sen, että Transferin taito olla syyllinen lähestulkoon kaikkissa matkaa hidastavissa elementteissä menee viimeistään Amerikassa inflaation puolelle. Miksei puhvelilauma voinut tulla ihan sattumalta kurinalaisessa jonossa junan eteen tai rosvot ihan itsenäisesti lähteä kultavankkureiden perään?

Transfer kuulee uraanin halkeavan.

Itseäni eniten huvittavat mielipiteeni Bullysta ja Ticosta. Muistan lapsena tykänneeni Ticosta niinkin paljon, että halusin saada samanlaiset housut kuin hänellä sekä hänen aurinkokellonsa. Bullysta en pitänyt ollenkaan. Aina valittamassa ja hidastamassa Fixiä. Nyt uudemman kerran katsottuani Tico oli se ärsyttävä ulisija, koska hänellä oli aina nälkä. Bully taas oli aivan mahtava hahmo. Häntä tuli aina sääliksi Fixin räyhätessä hänelle ja kun hän pääsi hommiin, niin hänestä näki, että hän tekee hommat täysillä. Juokseminen ei vain ole hänen juttunsa. Tarinallisesti Bully saa omasta mielestäni parhaan mahdollisen palkkion: Hän saa mätkiä Fixiä olan takaa kokemista vääryksistään.

"Here's Bully!"

Jokaisen jakson alussa nähtävä tilanteen katsaus Lontoossa tuo mieluisan muistutuksen siitä, että taustalla rypee vedonlyönti, missä on kyseessä sekä raha että maine. Paine pysyy aika intensiivisenä koko sarjan ajan. Valitettavasti nykyään, kun lähes kaiken voi katsoa digitaalisena, "jatkuu seuraavassa jaksossa" -osiot ovat menettäneet merkitystä. Toki se toimii niille, jotka katsovat tätä uskollisesti television kautta ja saavat jännitellä aina seuraavaan lähetyskertaan.

Kolikon kääntöpuolella Willy Fogin matkaseurassa ovat musikaaliosuudet. Suomenkielisessä versiossa kuulema on osa musikaaleista leikattu pois, joka kuulostaa varsin hyvältä asialta tässä tapauksessa. Laskekaa talikkonne ja soihtunne hyvät ihmiset, sillä en ole puhumassa intro ja outro -kappaleista, sillä ne ovat varsin mainioita. Olen nostamassa pöydälle tarinan aikana nousevat kappaleet, joista yksi toki on jaksojen lopussa soiva outro, jonka ristin nyt epävirallisesti "Vislaa vaan".

Henkilökohtaisesti tämä kohtaus on tyhmin ja laiskimmin
toteutettu karkuunpääsytilanne animaatiohistoriassa.
Passepartou vain kierähtää lehmä toiselle puolelle
ja jahtaavat munkit juoksevat heti hänestä ohitse,
kun hän on kyykistynyt.

Musikaalit ovat BRB:ltä varsin hämmentävä ratkaisu, sillä animoinnin ja laulujen yhteinen polku ei kulje samaa reittiä. Hahmoilla ei ole musiikin tahtiin menevää koreografiaa oikein nimeksikään ja vähän ikävästi suomalainen duppiryhmä ei omasta puolestani vedä tunnuskappaleita lukuunottamatta musikaaleja kovin hääppöisesti. Varsinkin Ticon laulu Yhdysvalloissa tunnostaa niin päälle liimatulta ja keskeneräiseltä, että saan kiittää kelausnapin sukupuuttoa. Lisätuskaa tuo laulun toisto toisessa jaksossa ja "Pääsimme vihdoinkin Amerikkaan" on viimeisellä esityskerrallaan jo kauhutasolla krapulaoksentelu. Yh...

Silmiinpistävintä tämän kertaisessa katsomiskerrassa oli hahmojen tupakointi ja puheet alkoholista. Muumejahan ollaan ainakin kertaalleen parjattu siitä, että Pappa ja Nuuskamuikkunen vetävät piippua, mutta se ei ole mitään verrattuna maailman ympäri reissuun. Varsin monella sivuhahmolla on sikari tai piippu huulilla sauhuamassa ja päähenkilöstö nauttii ruokailessaan ainakin viskiä ja tequilaa. Alkoholilla on toki sarjan juonen kannalta kaksi tärkeää tapahtumaa: Ensimmäisessä Fix viivästyttää Passepartouta tarjoilemalla hänelle hilpeää juomista, mutta Transfer puuttuu peliin kalauttamalla Fixin ja tarjoilemalla Foggin palvelijalle valepuvussa selkeästi jotain vahvempaa tavaraa, jonka jälkeen hän muiluttaa Passepartoun Japaniin, jotta saisi varmasti Foggin suunnitelmat piloille. Toinen tilanne on Meksikossa, kun Passepartou ostaa kaikki majatalon tequilapullot, jotta matkaajat pääsisivät jatkamaan matkaa kuumailmapallolla, kun laiva San Fransiscoon joutui myrskyyn. Tilanne vielä korostuu siten, että Passepartou saapuu takaisin isännän luokse pienessä huppelissa pullojen kanssa. Liekö hän maistellut lastista?

Rööki tosissaan palaa varsin ahkerasti.

En toki ole vääntämässä asiasta mitään härkästä, mutta on varsin kiintoisaa taas vaihteeksi, miksi puhutaan "nostalgisten" lastenohjelmien mm. väkivallattomuudesta sekä rauhanomaisuudesta. Tietyn tasoinen aikuisuus saa olla lastenohjelmissa, kunhan se ei ole selkeästi ahdistavaa tai seksististä. Tässä tapauksessa alkoholin käyttö pysyy minimissä ja on loppujen lopuksi osa juonta. Luotankin sitaattiin, jonka väitetään tulleen animaatiomestari Don Bluthin suusta: "Lapsille voi kertoa mitä tahansa, kunhan sillä on onnellinen loppu."

Sarjassa peräti näytetään, kun saluunassa on ammuttu yksi henkilö.

Palaillaan taas Iso-Britanniasta karkotettujen taskuvarkaiden ja prostitoitujen jälkeläisten tuotokseen. Odotettavasti se ei ole BRB:n maailman kierron veroinen. Se soveltuu tätä nykyään enemmän kuriositeettisena kokemuksena kuin laatuajan kulutuksena. Jos haluaisin naulata lapsia television ääreen, niin mieluiten laitan Willy Fogin marssimaan ruudulle, sillä se oikeasti viihdyttäisi heitä ja pitäisi heidät pitemmän ajankin tapittamassa hiljaa.

BRB Internacionalin versiossa vedetään oikeista naruista: se on hauska, viihdyttävä, kiinnostava sekä uskollinen alkuperäislähteeseensä sopivin maustein. Se tulee kestämään tulevaisuudessakin niin aikaa kuin kulutusta.

Ei se aussilainen noin kauhea ole, lordi Guiness.
Ottakaa mallia Foggista, kun hän on noin tyyni järkytyksestä.

Jouluntoivotus by Piisamirotta

Tontut

Metsätontun

Sä opit kohta tuntemaan

Pienen pieni niin mä oon

Mahdun onkaloon

Metsätontun

Taas tarinoita kerrotaan

Olen hiippalakkinen

Ja onnellinen

Oon seitsemän kertaa vahvempi sua

Katso mua!

Voi koukkuselkä suorentua

Metsätontun

Voi nähdä vain se ihminen

Joll' on sydän kultainen

Ja uskollinen

Metsätontun

On unelmana rauha maas

Hiivin illoin ikkunaas

Ja katoan taas

Ja kettu mut kauas turvaan kantaa
 Jos mua vainotaan

Kas ainahan ystävä apua antaa
Kun sitä tarvitaan

Ja siksi mä peikoille kinttaalla viskaan

En ole peloissain!

Vaan jos vaara uhkaa silloin vislaan

Auttaja saapuu ain'!

Oon seitsemän kertaa vahvempi sua

Usko mua!

Voi vanhakin näin nuorentua!

Otsikko kertoo täydellisesti kaiken oleellisen.

Ah... Tontut. On se kiintoisaa, miten niinkin pieni elämänmuoto voi tuoda minunlaiselle köriläälle niin paljon hyviä tuntemuksia.

Vaikka tämä blogi onkin käsitellyt aikalailla vain muumeja, haluan nyt vaihtelun vuoksi kertoa vähän tontuista. Lomailessahan ajatukset harhailevat vähän sinne sun tänne.

Ensimmäinen kosketukseni tonttuihin tuli Suuresta Tonttukirjasta (toinen painos), joka on hollantilaisen taitelijakaksikon Rien Poortvlietin ja Wil Huygenin aikaansaannos. Tai oikeastaan hehän eivät ole sitä kirjoittaneet. Heille kirjan tekstin on kertonut tonttu nimeltä Tomte Haroldsson. Selailin kirjaa varsin innoissani, vaikken edes osannut lukea. Tykästyin kirjan kuvituksiin ja lukutaidon saatuani siitä ilmeni paljon kiintoisia asioita, joihin tykästyin.

Meiltä löytyi myöskin Tonttujen Kutsu (myös toinen painos), jossa edellisen kirjan tekijät saivat otsikon mukaisesti kutsun tontuilta. Kirja oli samalla tavalla tehty, mutta se sisälsi edellistä kirjaa poiketen koko kirjan läpi kertovan tarinan kaksikon matkasta Hollannista Suomeen ja täältä tonttuina muuttuneina Siperiaan.

Mutta miksi minä tässä oikein hölisen kahdesta tiiliskivikirjasta, kun blogini on muutenkin teemaltaan animaatiot? Nämä kaksi tonttukirjaa eivät pelkästään ole minulle nostalgian täyttämää ihkutusta, vaan ovat ihan oikeasti helkutin hyvin tehtyjä kirjoja. Kuvitus ei ole mitenkään karikatyyristä, vaan hyvinkin realistista. Kirjat esittelevät tontut hyvinkin tieteellisesti aina fyysisistä ominaisuuksista kulttuuriin asti. Muitakin olentoja esitellään, mutta niihin ei syvennytä paljoa ollenkaan pintaa pitemmälle, paitsi peikkoihin, sillä ovathan ne heidän luonnollisia vihollisiaan. Tosin uldroihin (tonttumainen olio Lapissa) olisin itse henkilökohtaisesti halunnut syventyä.

Lisäksi kirjoissa on selkeä sanoma: Välittäkää ihmiset luonnosta tai te tuhoatte itse itsenne. Viesti voi olla joillekin ihmisille äärihippimäinen, mutta sillä on erilainen painotus, kun asiat ovat esitetty varsin realistisen oloisesti painottamatta asiaa äärimmäisyyksiin asti. Varsinkin kun sanoman ovat sanoneet tontut, joilla ei ole kiinnostusta valtaan tai omaisuuden kartuttamiseen ja ovat yksi yhteen luonnon kanssa. Se kunnioittaa heitä ja he kunnioittavat sitä.

En voi muuta kuin ihailla kuinka uskollinen
tämäkin kuva on alkuperäislähteeseensä.

Ilman näitä kirjoja ja arvoja emme olisi milloinkaan saaneet nähtäväksi näköradion kautta animaatiosarjaa nimeltä Tontut. Pelkkä nimikin jo nostattaa mieleen taustalla soineen musiikin ja hienot taustakuvat luonnosta. Ja tietysti myös Rainer Kauniston vanhan, mutta äärimmäistä viisautta ja harmoniaa uhkuvan ääninäyttelytyön Taavi Timonpoikana Uppsalasta. Kauniston ansiosta Taavi tuntuu niin elävältä hahmolta, että lähes tulkoon unohtaa katsovansa piirroshahmon menoa.

Mutta Tontut-sarja itsessään on ollut minun kohdalla tietynlainen mysteeri, sillä muistan nähneeni kyseistä sarjaa VHS-kasetilla jo vuosia ennen kuin tämä näytettiin televisiossa vuonna 1998. Tämän kirjoittelun aikana selvisikin, että Tontut ovat oikeasti olleet VHS:llä jo ennen televisiolevitystä. Kasetti sisälsi neljä ensimmäistä jaksoa, jotka olivat dupannut suomeksi "Hopeanuoli-ryhmä" eli Golden Voice Oy. Kyseisestä kasetista minulle on jäänyt parhaiten mieleeni sarjan kakkososa, "Pieni velho", kun muistan elävästi peikkoja syömässä Liisan tekemää keittoa.

Sitten, kun sarjaa näytettiin ensimmäistä kertaa televisiossa, niin oli taas vaihteeksi se tuuri, että oli kerhoa ja ei ollut vapaata VHS-kasettia nauhoittelua varten. Helvetti, onko tästä tulossa nyt jonkinlainen patterni?

Varsinkin tämä kuvakulma on jäänyt verkkokalvoilleni
 ikuisiksi ajoksi, enkä valita siitä ollenkaan.

Ensimmäinen jakso, minkä muistan nähneeni Ylen esittelykerrasta, oli jakso, missä tonttulapsi oli saanut myrkytyksen ihmisten torjunta-aineista. Taavin piti mennä hakemaan siihen lääkettä lammella olevasta saaresta, jota vartioi käärme. Jäniksen avulla Taavi sai lääkkeen, vaikka käärme lähtikin vielä Taavin ja Viuhu-ketun perään epäonnistuessaan saada jänis kiinni.

Muistan kyseisen jakson lämmöllä. Varsinkin sen osuuden, missä Taavi kertoi myrkkyä levittävistä ihmisistä, vastalääkkeestä, sitä säilyttävästä saaresta ja siellä elävästä käärmeestä. Voin miehisyyteni menettämättömyyden takia myöntää ihan rehellisesti, että minä oikeasti pelkäsin sitä kohtausta. Kauniston ääni siinä kohtaa oli sen verta vakava, että koin koko skenaarion hengenvaaralliseksi sielua ja olemassaoloa myöten. Tilannetta vielä koristeli näkymä järvestä, mikä oli minun muistini mukaan harmaa, sumuinen vuoristolampi, jonka keskellä oli yksinäinen puu saaren päällä. Ja tietysti tilanne kruunattiin vielä käärmeellä, jonka muistelisin olleen punasuomuinen.

Myöhemmällä esityskerralla pääsin näkemään huikeasti enemmän jaksoja, mutten kuitenkaan päässyt syystä tai toisesta näkemään niitä kaikkia. Voin veikata, että olen katsonut 26. jaksosta maksimissaan lähestulkoon puolet. Sen ainakin vielä muistan, että katsottuihin jaksoihin kuuluu varsin surumielinen jakso: Kaukaiset vuoret.

Ei näin hyvä pari voi kuolla pois...
No se on luonnonlaki loppujen lopuksi.

Taavi-tontun seikkailut olivat hyvinkin uskollisia tarinoita alkuperäislähteisiin. Osa tarinoista toki oli suoraan Suuresta Tonttukirjasta, mutta mukana oli myös tekijätiimin kehittämiä tarinoita. Näitä kaikkia kuitenkin yhdistää se, että jokaisessa jaksossa selkeästi opetettiin ja kerrottiin faktoja tontuista, jotka löytyvät myös kirjoista sellaisinaan. Tällainen kerrontatyyli minusta on äärimmäisen hieno, varsinkin kun asian voi vielä tarkistaa ja todeta todeksi. Varsinkin jos päähenkilöinä on hahmoja, jotka eivät tavallaan ole ihmisiä.

Mutta miksi tämä kaikki on jatkuvan muistelun varassa? Syy on yksinkertainen: Taavi-tontun seikkailuja ei löydy mistään. Ainoastaan huonommin uudelleendupattu Taavi-tontun huikeat seikkailut toki löytyy Youtubesta, mutta se ei paljoa pelasta tilannetta. Varsinkin, kun muistan hullun ritarin haamun olleen todellakin sekopää sarjassa. "Elokuvassa" se on vesitetty tylsäksi räyhänhengeksi.

Ainoastaan remasteroidut englanninkieliset jaksot löytyvät, mutta oman nirppanokkaisuuteni takia en katso niitä yhdestä selkeästä syystä: jaksot ovat sensuroituja. Aivan! Englanninkielinen Taavi toki on tyydyttävällä tavalla ääninäytelty, mutta kaikki mikä ei ole "soveliasta" on leikelty pois. Tähän kuuluvat mm. Taavin takamus, pissaava tallitonttu, tonttuvaimon tissit, peikkojen räkää vuotavat nenät sekä viimeisestä jaksosta itkemisien vähennys minimiin. Jossain päin Internettiä löytyi kunnon lista kaikista sensuroinneista, mutten enää ole onnistunut löytämään niitä.

"Hetkonen, hetkonen!" huutaa joku sieltä kommenttien ulkopuolelta,
"eikö Tonttuja ole 52 jaksoa kaiken kaikkiaan?"

Olen juuri tulossa siihen.

Syy, miksi tässä nyt olen puhunut vain ja ainoastaan Taavista, johtuu pääosin siitä, että minä en vain kerta kaikkiaan pidä yhtään Klausin ja Danin seikkailusta. En siis yhtään. Voin sanoa suoraan, että arvostan Tontut-sarjaa Taavin jälkeen yhtä paljon kuin Boken Nikkiä. Enkä sano tätä nyt shokkimielessä, koska olen ihan tosissani.

Boken Nikki oli suoranainen katastrofi kaikilla osa-alueillaan, tehden tuhoja rakastetulle sarjalle maahan törmäävän kuun tavoin, mutta Tonttujen "toinen tuotantokausi", joka tunnetaan englanniksi "Wisdom of Gnomes", ei niinkään ole yhtä katastrofaalisen näköinen kuin luulisi. Klausin ja Danin seikkailut eivät ole animoinniltaan pilattuja, vaikka klassisia virheitä toki bongaa tuon tuosta, mutta se missä heidän tarinansa kompuroivat, ovat juoni ja sen suhteutus lähteeseen.

Mikäli minun muistini ei taas söhi (näitäkään jaksoja ei löydy kahta "elokuvaa" enempää) niin joka helvetin ikisen saatanan jakso perkele menee saakeli näin: K&D ovat kotona ja saavat juonen pakottaman suunnan jonnekin päin maapalloa paikallisten tonttujen avuksi. Paikallisilla on jokin oikeusprobleemi ja heitä kiusaavat peikot. K&D ratkaisevat probleemin ja antavat muiden tonttujen kanssa heidän johdolla peikoille turpaan ja lähtevät takaisin kotiin. Slitz weitz! Rince and repeat about 26 episodes!

Luulisi nyt Kiinan viranomaisten osaavan
hoitaa tämänkin pulman tonttuja tehokkaammin.

Tai ainakin suurin piirtein noin. Itseäni eniten ärsyttääkin K&D:n seikkailuissa se, että olen nähnyt niistä enemmän jaksoja kuin Taavin! En vain osaa käsittää, miten olen voinut missata ensimmäiset jaksot ja kärsiä loppupuoliskosta lähes joka kerta, kun näitä on näytetty televisiossa!

Toistuva juoni ei ole ainoa ongelma. Taustalla kytee myös lähteen mitätön käyttö. Taavissa me näimme ja koimme tonttujen jokapäiväistä elämää sekä hieman sitä syvällisempääkin asiaa. Toki jos kaikki kahden kirjan asiat käytiin läpi Taavin aikana, niin toki ymmärrän sen, että niitä ei pidä kerrata uudestaan, mutta näyttää siltä, että tekijätiimi ei itsekään kerrannut asioita lähteistä. Näissä jaksoissa on niin paljon sanottavaa vääryyksistä, että ähky, riisi ja rutto tulee. Ainoat asiat mitä he varmaan ovat päättäneet kerrata ovat Tonttujen Kutsussa esille tulleet ulkomaalaiset tontut sekä jetit. Muuten sitten mennään ulkomuistista ja ulkomaiset tontut ovat jostain kumman syystä päätetty muuttaa ihmismäisen avuttomiksi, tehden parivaljakosta malliesimerkeiksi valkoisen miehen taakan työläisistä.

Tuomari Nurmion ja Don Juanin seikkailuista sikailuista toki olisi varmasti enemmän sanomista, mutta oman muistini ja videolähteiden puutteen myötä ne jäävät vähäisiksi. Niin kutsutuissa elokuvissa, jotka ovat vain kasaus jaksoista mukamas yhtenäisen juonen merkeissä, on pahiten jäänyt kaihertamaan hetki, missä Dani menee naimisiin. Siitä on syntynyt pari asiaa aivokoppaani, mistä ulista hyvinkin ärhäkkäästi:

1. Danin parta
   Tonttumiehet tosissaan kasvattavat kunnon parran, mikä alkaa jo kauniisti harmaantumaan 70-vuotiaana. Tontut menevät naimisiin vasta täytettyään 100-vuotta, jolloin parta on jo täysin harmaantunut. Ristiriitaa ei tarvitse edes kaivaa tämän asian suhteen, kun Danin parta ei kasva eikä muutu mihinkään suuntaan. (Lisäksi Klausinkin parta on takaumassa täysin ruskea, vaikka sen kuuluisi olla harmaanlainen.)
2. Hohtavat lakit
   Vihkiminen vietetään aina täydenkuun aikaan ulkona, ja jos kuu menee pilven taakse piiloon, hohtolakit otetaan esiin ja niitä pidetään vain sen ajan kun on tarpeen, sillä valo tulee kiiltomadoista ja tontut eivät halua turhaan rasittaa matoja, varsinkaan talvisaikaan.

Olen toki varma, että olen unohtanut jotain naristavaa tästäkin...

Lisäksi on vielä pakko maininta siperialaiset tontut, jotka ovat oikeasti muutamia senttejä korkeampia kuin muut tontut, eikä saman pituisia. Lisäksi tilanne missä kaksi tonttua ovat koskessa loukussa, niin maalla olevien tonttujen ei todellakaan tarvitse kutsua mitään kettua vetämään pulaan jääneitä pois, koska luulisi nyt kolmen tontun jaksavan vetää heidät kevyesti köyden avulla sieltä pois 21 miehen voimalla!

Okei, stopin paikkaa on kyllä vaadittava jo tässä, mutta näettekin jo, että olen valumassa Boken Nikkin tasoiseen murhekryyniin.

Taas tässä näkee, kuinka intohimoiseksi voi hyvä kirjallisuus (tai mikä tahansa kuvallisen viestinnän muoto) ihmisen muuttaa. Hollantilaiskaksikon kirjat viehättävät minua edelleen ja aina kotona käydessäni selaisen niitä. Niiden realistisuus on todella vakuuttavaa ja viimeisen päälle viimeisteltyä. Mitä nyt voisin nurista niistä on juttu Nooan arkista, mutta voin uskoa tonttujen nyt vähän jymäyttäneen tekijöitä.

Toki voimme olla hyvinkin onnellisia siitä, että täällä Suomessa ei olla nähty uudempia tonttuja. The New World of the Gnomes on kuin seitsenpäisen lohikäärmeen luoma roskameri. Tästä sarjasta ei voi totaalisesti sanoa yhtään mitään hyvää asiaa. Jos animaatioita pitäisi luokitella parhaimmasta huonoimpaan, tämä rikkoo sen vaa'an pelkällä ulkonäöllään. Sarjaa ei tunnista millään hollantilaiskaksikon työksi, sillä tontut ovat muutettu yhteiskuntaeläjähipeiksi, jotka asuvat sienissä ja valmistavat kaiken sienistä ylikirkkaissa väreissä. Tuo jo pelkästään karkottaa kaikki fanikuntaan kuuluvat Uralin taakse räkäkurlujen (peikkojen arjalaisrotu) pelosta huolimatta.

Lisäksi koko sarjan rakenne on ADHD-laatua. Dialogia vedellään lähestulkoon liukuhihnalla ja samalla tehdään inspiroimatonta kohellusta, varsinkin "peikkojen" suhteen, jotka kai ovat joitain saastedemoneja, en minä tiedä.

Ironisinta tässä sarjassa on se, että sen on tehnyt sama studio eli BRB Internacional (mm. Maailman ympäri 80 päivässä) ja yhtenä tuottajana on ollut WWF. Pandaliitto toki tekee hyvää työtä, mutta tämä animaatio on kyllä niin surkeata kamaa, että se periaatteessa pistää porukkaa kyllä tuhoamaan luontoa entistä enemmän.

Jos Yle koskaan näyttäisi Tontut -animaatiosarjan uusintana, niin voisin olla monen muun ihmisen kanssa taas asteen onnellisempi. Tontut on jälkimmäistä osaa lukuunottamatta sen verta laadukas sarja, että sen uudelleennäyttäminen ei satuttaisi ketään. Tai no... eihän sen pitäisi mutta nykyään ollaan niin pikkumaisia kaikesta kuin inkvisitiossa konsanaan. Mutta siihen asti: Slitz Weitz!

Taavi~

Nyt kun nousee taivaalle kuu

Levolle laskeutuu

Taavi~

Kohta saapuu taas kertomaan

Meille seikkailujaan

Tiedät kuinka auttaa voivat

Luonnonlääkkeet, rohdot oivat

Tiedät miltä mahla maistaa

Ja se milloin päivä paistaa

Taavi~

Iloisesti tervehtii näin

Ystäväni nähkäin

Taavi~

Kohta saapuu taas kertomaan

Meille seikkailujaan

Taavi aina vaarat voittaa

Vaikka peikot estää koittaa

Avun löytää vaikka mistä

Aina eläinystävistä

Taavi~

Nyt kun nousee taivaalle kuu

Levolle laskeutuu

Taavi~

Kohta saapuu taas uudestaan

Meille tarinoimaan

Taavi, tahdon seikkailemaan mä vaan

Kauas tuntemattomaan

Kanssasi,
 Taavi~!

Taikurin hattu kahdeksan framen nopeudella

Kertoja: "Tämä on Muumitalo..."
Pappa: "EIKÄ OLE!"

Hohhoijakkaa. Hups! Menikin kesäunet suuniteltua pitemmiksi. Noh, onkin hyvä aika herätä juuri syksyn alettua, kun talvi alkaa tehdä tuloaan jatkuvasti viilentyvän ilman kera luoden huurteisia kukkasia ikkunoihin paljastaen sen ikävän asian, että asunnossani on surkeat tiivisteet.

Muttapa mutta! Muumianimaatiot. Sehän on tämän blogin pääomainen asianlähde. Tosin kun talvi on tuloillaan, niin on kiintoisaa havaita se, että lähes kaikki videoformaatissa olevat muumit, mitä olen onnistunut bongaamaan, ovat alkaneet talvesta.

Yksi talvesta alkavista muumeista on nousevan auringon suunnalta, muttei kuitenkaan ihan sen maasta. Se löytyy jo ihan naapurista eli Venäjältä.

Merzost'! Lukija!

Mainitsinkin tuolla Myyn syntymäpäivillä neuvostoliittolaiset muumianimaatiot. Moni varmasti on nähnytkin juuri nämä hahmot ainakin Flakpanzereita ja dinosauruksia-blogin kautta. Blogimerkintä itsessään keskittyy vain esittelemään hahmojen ulkonäköä, ei itsessään muuten animaatioon. Toki onhan näiden muumien olemus todellakin erottuva, mutta onko animaatio kokonaisuudessaan myös yhtä kaukana pihalla lumiukon seurassa hahmojen ulkonäön suhteen?

Ja ennen kuin kukaan huomauttaa, niin Neuvostoliitossa on tehty kaksi erilaista animaatiota muumeista, jotka molemmat sisältävät kolme jaksoa. Vanhempi näistä on nukkeanimaatio (valmistunut vuonna 1978), kun tämä tuoreempi (tehty vuosina 1980-83) käsittelyssä oleva on pala-animaatio. Nukkeanimaatiosta en ole nähnyt kuin yhden osan, toisin kuin tästä pala-animaatiosta olen onnistunut etsivätaidoillani löytämään kaikki kolme. Nukkeanimaatiota tulen joskus käsittelemään tulevaisuudessa.

Pappakin tietää että Manhattanin...
siis Moskovan dynamiittia pitää tehdä tyylikkäänä

Ei tarvitse olla mitenkään Herlokki Solmunen havaitakseen, että meillähän on tässä käsittelyssä Taikurin Hattu. Kirjaa noudatetaan pääpiirteittään orjallisesti ainakin ensimmäisessä osassa:  Muumi, Muikkunen ja Nipsu löytävät Taikurin hatun, josta he saavat itselleen lyhyen lentomatkan munankuorien avulla , Hemulille keksitään uusi harrastus, muurahaisleijona huijataan hattuun, leikkiessään piilosta Muumi muuttuu hetkellisesti kummituseläimeksi ja lopulta hatusta hankkiudutaan eroon.

Toisessa osassa ollaan jätetty hattivattien saari välistä ja Muumitaloon on ilmestynyt Piisamirotta, joka pääasiassa vain nukkuu, joten emme voi puhua kovin suuresta juonenreiästä tässä tapauksessa. Tiuhti ja Viuhti saapuvat Muumitaloon Mörkö perässään ja Möröstä päästään eroon Taikurin hatun avulla lahjoittamalla se hänelle.

Hetkinen... Taikurin hatustahan hankkiuduttiin eroon! Ai niin... Jostain syystä ensimmäinen jakso päättyykin siihen, että Hemuli avaa mustan taustakankaan kuin oven ja paljastaa, että hattu onkin hänellä. Jotenkin olin unohtanut sen katsoessani tämän ensimmäisellä kerralla.

Ho-ho-ho-ho-hoo!

Kolmas osa keskittyy juhliin, mitkä pidetään Tiuhdin ja Viuhdin kunniaksi, sillä he "löysivät" Muumimamman käsilaukun. Paikalle ilmestyy myös Taikuri, joka haluaa Kuningasrubiinin itselleen mutta Tiuhti ja Viuhti eivät halua antaa sitä. Taikuri ryhtyykin toteuttamaan Muumiperheelle toiveita ja lähtiessään pois Tiuhti ja Viuhti antavat rubiinin Taikurille.

Aika uskollinen tulkinta on siis meille tarjolla. Pieniä vapauksia tarinaan on kuitenkin otettu: Muumilaakson Sanomia nähdään läjäpäin tapahtumien jälkeen ja niitä on levittelemässä puhuva käki. Muumipeikosta on tehty enemmän sankarillisempi hahmo toimiessaan tuomarina sekä ollen jo etukäteen tietoinen Taikurista kertoessaan hänestä ja Kuningasrubiinista Muikkuselle heidän valvoessaan Mörön vuoksi. Kuusta on tehty elävä olento ja Mörkö kai on jonkin tasoinen taikaolento, sillä hän osaa imeytyä maahan sekä lentää. Toki Mörkö osaa lentää Muumipappa ja meri- kirjassa, mutta tämä nyt tuntuu oudolta ratkaisulta tässä.

Mörköön liittyy vielä yksi mitä-vittua- tilanne, joka syntyy siitä, että en osaa venäjää yhtään ja uskon tilanteen aukenevan, jos saisin selville mitä Mörkö sanoo. Kun Tiuhti ja Viuhti paljastavat Kuningasrubiinin Muumiväelle, niin Mörkö ilmestyy ja on mahdollisesti äimistynyt Kuningasrubiinin hohteesta ja heittää Taikurin hatun pois tyylikkäällä lanneliikkeellä, koska kaiketi ei ollut tyytyväinen saadessaan vain pelkän hatun. Hattu kuitenkin yllättäen muuttuu valkeaksi ja lentää kohti Mörköä haudaten hänet sen sisään, ja kun hattu nousee sen sisuksista lentelee kymmenittäin valkoisia lentäviä olioita. Todella hämmentävää.

Mörkö älä ota enää...

Taikurille tekijätiimi on loihtinut suurimmat vapaudet. Taikuri ei saa hattuaan takaisin, eikä oikeastaan näytä kaipaavankaan sitä. Rubiinista hän toki on kiinnostunut. Jostain erityisestä syystä Taikuri on kolmannessa osassa animoitu nukke. Toisessa osassa hänestä nähdään piirrettyjä kuvituksia, jotka ovat oikeasti todella mahtavan näköisiä. Jokainen niistä olisi kehystämisen arvoinen. Lisäksi Taikurissa on jotain jeesusmaista fiilinkiä hänen asentojen ja elehtimisien vuoksi.

Vapaudet ilmeentyvät vahvimmin, kun Taikuri alkaa toteuttamaan toiveita. Niiskuneiti toivoo itselleen vain puvun eikä uusia silmiä, koska oli nähtävästi nähnyt Muumin pitävän jostain ötökästä, kun Niiskuneiti näyttää siitä kuvan kyseinen puku yllään. Lisäksi Muumimamma saa itselleen kunnon aterian ja Nuuskamuikkunen kirjoituskoneen.

Todella tyylikästä taidetta.

Kiintoisin muutos onkin se, kun Tiuhti ja Viuhti kirjassa ehdottivat toista rubiinia, niin animaatiossa he antavat rubiinin Taikurille toivomatta kaksoiskappaletta tai minkäänlaista toivetta ollenkaan! Jälleen olisi kiva tietää mikä on heidän motiivina, mutta uskon, että he näkivät Taikurin olevan sen verta hyväsydäminen henkilö, että hän ansaitsee rubiinin. Vaihtoehtoratkaisuna tietenkin voisi huonona vitsinä sanoa sosialismin olevan syypäänä tekoon.

Animaatio itsessään, jos unohdamme hahmojen ulkonäön, on sulavaa ja hyvin piirrettyä. Hahmot toki ovat varsin erikoisia ja voin olla aika varma siitä, että Tove Janssonille ei lähetetty mitään hahmoluonnoksia hyväksyttäväksi. Toisaalta Neuvostoliitossa tekijänoikeudet vähän olivat mitä olivat, mutta ei ruveta paneutumaan politiikkaan liiaksi.

Hyuk hyuk hyuk!

Mutta yksi asia tässä animaatiossa on hyvin, hyvin, HYVIN häiritsevää: hahmojen ilmeet, kun he hymyilevät ja/tai nauravat. Jokainen vetää karsean trollfacen, joka uppoaa sieluun ja vavisuttelee unissa kuin Mustanaamio ikään. Joka kerta, kun virne välähtääkään hahmojen katseella, se aiheuttaa kuvottavan väristyksen ja ajan hidastumisen paholaiskuoron patarumpujen syventämänä. Lähes jokainen hahmo on korruptoitunut virneeseen. Kukaan ei ole siltä turvassa. Pappa, Piisamirotta, kuu, siili, käki ja muurahaisleijona ovat ihmeen kaupalla ainoita, joille virnistystä ei onneksi ilmene.

"Kalifornian kuninkaana olen aika ylhäisen näköinen."

Kauheuksistaan huolimatta vallankumouslaisten valmistama Taikurin hattu on varsin viihdyttävän oloinen muumianimaatio. Hahmojen omalaatuinen ulkonäkö nostattaa tämän animaation katsomisarvoa huomattavasti, sillä muumien tunnistettavuus on tärkein prioriteetti nykyisessä Moomin Characters politiikassa. Mitään uutta ei saa keksiä ja hahmojen on pysyttävä Janssoneiden esittämissä muodoissa.

Ainoa harmi tässä animaatiossa on se, että en ymmärrä venäjää. Ainoastaan ensimmäisestä osasta olen löytänyt englannin kielisen tekstityksen, mutta se ei riitä kokonaisuuden hahmottamiseen.

Tällainen avaus näin syksyyn. En tule lupaamaan mitään viikottaista julkaisutahtia tälle blogille, mutta teidän mieltänne säästääkseni (ja minun huomiohuorailun herättelyksi) voin ilmoittaa, että No voi hattivatti...-blogilla on myös FB-sivu tykkäämistä varten, jonne tulen ainakin ilmoittelemaan uusista kirjoituksista!

Ei muuta kuin tykkäämään ja jakelemaan Boken Nikkin surusanomaa sekä muita muumiaiheisia reportaasiarvosteluja hyvät ihmiset!

Tha-tha-that's all folks!