Muumilaakso: Kultainen häntä & Hattivattien saari

On se... jännä...

Viime viikko oli nyt sen verta kiireinen työviikko, että jätin suosiolla sen kertaisen jakson käsittelyn vähän myöhemmäksi. Viikonloppu menikin löhöilessä, eikä kirjoittamisella, kuten olin alunperin ajatellut. Korjaankin malttamattomimpia lukijoita laittamalla tähän kirjoitelmaan kerralla molemmat jaksot eli Kultainen häntä ja Hattivattien saari.

Kultainen häntä oli se jakso, minkä onnistuin spoilaamaan itseltäni. Olin yllättynyt, että tämä kyseinen jakso oli suora jatko-osa edelliselle tarinalle. Alkuperäiseen tarinaan verraten Muumipeikolla häntä ei kaljuuntunut tyhjästä, vaan paljon luonnollisempaa reittiä eli stressistä. Tähän mennessä tämä on parhain modernisointi Muumilaaksossa.

Viikko ilman No voi hattivattia tekee Muumista tylsimyksen...

Nipsu sai tällä kertaa vähän isomman roolin, mutta jo vannoutuneena fanipoikana tahdoin hänelle vielä isompaa roolia. Oli hyvin mielekästä nähdä Nipsua myymässä omatoimisesti kultaisia häntiä, vaikka olisi ollut hauskenpaa nähdä häntä myymässä häntäpöytälamppuja, -selänrapsuttimia ja muita hömppätuotteita, ennen kuin Mr.Manager olisi tullut apajille.

Tarina ei ollut kuvaus Toven kokemuksesta sarjakuvapiirtäjänä, vaan aika perinteinen älä-täytä-päätäsi-virtsalla kertomus. Teatteriesityksen loppuosa ei nyt mielyttänyt minua Mamman ollessa hieman turhan tyhjäpäinen sanoessa suoraan lavalla Niiskuneidin ideasta. No, sainpahan sentään sanottua jotain ei niin yltiöpositiivista tästä sarjasta. Toisaalta hännän haalistuskin tuli tuosta noin vaan, joten saatiin kaksi yhden sijasta.

Nyt se varmistui: Palohemuli onkin yksi laakson monista hemuleista.

Hattivattien saari alkoi ainakin suomalaisittain varsin huvittavasti. Siinä oli selkeä Ville Haapasalon matkailuohjelmien tuntu hänen kertoessa Papan matkaa Hattivattien saarelle. Jos olisin tehnyt tätä blogia videoiden kautta, olisin varmasti laittanut jonkun Haapasalon sarjan alkuhöpinät soimaan valealoituksena. Pidin muutenkin jakson alusta hatun laittoon asti, sillä se tuntui hyvin luonnolliselta, että Pappa pyrki olemaan yksi hattivateista saadakseen selvitettyä heidän salaisuutensa.

Seikkailu hattivattien luona oli poikkeava jakso, että siinä oli jännitystä. Ei kuitenkaan ihan kauhuun asti, vaikka salaman väläyttämät hattivatit olisivat voineet toimia mainiona elävinä kuoleina yön pimeydessä. Huumori oli edeltävään jaksoon nähden laadukkaampaa.

"You’re as repulsive as a monkey in a negligee."

Hattivattien ulkonäkö ja olemus oli tässä adaptaatiossa todella söpö. Niiden puolipäätön harhailu ympäriinsä täydensi heidän mystisyyttään vähän pitemmälle kuin Muumilaakson tarinoissa, missä niiden liikkumisessa oli selkeä päätöksenomaisuus. Vertailuna vielä kahden sarjan välillä, nämä hattivatit olivat paljon eläväisemmän näköisiä sekä niiden sähköisyys oli paljon paremmin esillä vanhempaan sarjaan nähden. Kihlattuni oli varsin ihastunut heidän pienten sähköiskujen nokkosvertaukseen, kuten myös moneen muuhunkin suoraan kirjoista otetuista dialogiviittauksista.

Itse todellakin pidin näistä jaksoista enemmän Hattivattien saaresta, mutta toisaalta olin suhteellisesti mieltynyt Kultaisen hännän lopetukseen, miten teatterista "päästiin eroon" tässä sarjassa. Pikku Myyn pikku vahinko toisen jakson lopussa oli mielekäs pieni takaisku hänellekin. Tällaiset vedot tekijätiimiltä tekee Myynkin olemaan inhimillisempi kuin vanhassa sarjassa.

"Kiitoksia herra Muumi, että pelastit kylämme."
"Älkää minua kiittäkö. Kiittäkää kuun vetovoimaa."