Asterix ja suuri taistelu

BATMAAN!

***HUOM! Tämänkertainen merkintä sisältää huomattavasti enemmän spoilereita kuin muut tekstit tavallisesti. Lukijaa on varoitettu. Kettu.***

Dargaud Films ja Gaumont International -yhtiöiden viimeinen Asterix-animaatio vuodelta 1989 alkaa ovelasti aamuhämärästä ja päättyy yön alkuun. Tämä havainto pistää miettimään, että onko tämä jokseenkin harkittukin asia? Näytetään kuinka kohotaan esiin ja lopulta kadotaan taivaanrannan taakse.

Roomalaisille alkaa olemaan liiankin nöyryyttävää se, että kaksi gallia, koira sekä kaksi villisikaa lasketaan ylivoimaksi neljää legioonalaista vastaan. He päättävät kaapata tietäjän, mutta epäonnistuvat, kun Asterix ja Obelix sattuvat paikalle. Obelix heittää roomalaisia hiidenkivellä, joka pistää heidät käpälämäkeen, mutta tietäjä jää kiven alle. Hän menettää iskun vuoksi järkensä ja se tuo suuren huolen kylään. Ukkosmyrskyn aikana kylään saapuu ennustaja Propellix, joka vakuuttaa kylän väen ennustamalla heille auringonpaistetta myrskyn jälkeen sekä tappelun. Asterix ei usko moista ja Obelix suivaantuu Propellixin halusta käyttää Idefixin sisälmyksiä ennustukseen. Ennustuksessa käytetty kala aiheuttaakin tappelun ja myrskyn kaikottua ennustajakin lähtee matkoihinsa kyläläisten jatkaessa tappeluaan. Tappelun tuoksinnasta Asterix saa vedettyä päällikkö Aladobixin pois ja he yrittävät saada tietäjää tekemään taikajuomaa, joka mahdollisesti myös parantaisi hänet. Taikajuomista syntyykin räjähdyksiä, kunnes ne lopulta päättyvät, jolloin gallit päättävät etsiä keitoksen koemaistajaksi roomalaisen.

Se on
Tie elämän~

Metsässä ennustaja onnistuu vakuuttamaan Smirgelinen tuomaan hänelle ennustettavaksi kelpaavaa ruokaa. Päällikön vaimon törmätessä metsässä Asterixiin ja Obelixiin hän keplottaa heidät takaisin kylään, jossa hän onnistuu miehensä avulla saamaan kaksikon pysymään kylässä ja suojelemaan tietäjää, sillä he vastustavat ennustajaa ja voisivat häätää hänet tiehensä. Sana kuitenkin leviää kylässä ennustajasta ja kyläläiset alkavat tuomaan hänelle lahjoja ennustuksia vastaan.

Ensimmäisen taikajuomapadan räjähdysestä johtuen legioonalainen Kaukasus saa padan päälleensä ja päästyään sieltä pois hänet lähetetään vakoilemaan gallialaisia. Saavuttuaan kylään hän paljastuu putoamalla patojen räjähdyksistä syntyneeseen kraateriin ja hän päätyykin tietäjän keitosten koemaistajaksi. Maistelujen jälkeen hän muuttuu höyhenen kevyeksi ja lentää kertomaan raportin sadanpäänmiehelle, joka lähettää partion tutkailemaan kylää. Partio palaa takaisin ennustaja mukanaan ja Propellix ryhtyy ennustamaan sadanpäänmiehelle ylennystä, kunnes hänelle selviää, että roomalaisilla on oikeus pidättää Caesarin määräyksestä kaikki gallialaiset ennustajat. Hän yrittää kertoa olevansa vain huijari, mutta kohtalo ei ole armollinen. Propellix kuitenkin saa sadanpäänmieheltä tehtävän palkkiota vastaan ennustamalla kyläläisille tuhon, sillä he uskovat häneen.

Kruunu vai klaava? Siinäpä pulma.

Vartioituaan tietäjää tovin Asterix lähtee tutkimaan metsää, kun kaikki kyläläiset olivat menneet sinne lahjojen kera ja palanneet sieltä onnellisina. Hän ei löydä metsästä ketään ja paikalle saapunut Smirgeline luulee hänen karkoittaneen ennustajan. Asterixin puolustaessa asiaansa kyläläisille Propellix saapuu takaisin ja ennustaa kylän joutuvan jumalten vihan kohteeksi. Kaikki paitsi Asterix, Obelix ja Akvavitix lähtevät läheiselle saarelle turvaan ja seuraavana päivänä roomalaiset valtaavat aution kylän. Sadanpäänmies lähettää lähetin Caesarille voitosta ja hän on vakuuttunut siitä, että Propellix on oikea ennustaja. Ennustaja yrittää väittää vastaan, mutta yllättäen kylän valtaa saastepilvi, joka pakottaa valloittajat vetäytymään. Saastepilvi onkin vain Akvavitixin yksi hulluista keitoista ja potkaistessaan pataa keitos äityy voimakkaaksi pilvirykelmäksi, mikä pistää Asterixin tajuttomaksi. Obelix keksii idean tietäjän parannukseksi ja häipyy. Tietäjän keitos kuitenkin paljastautuu lääkkeeksi ja hän palautuu takaisin järkiinsä sekä pysyy myös järjissään Obelixin hiidenkivikuurin jälkeen.

Roomalaisten palattua leiriin ennustajaa ei viedä putkaan, sillä sadanpäänmies haluaa pitää ennustajan itsellään päästäkseen keisariksi. Ilo on lyhytaikainen, sillä gallit ovat palanneet ja Akvavitixin todistaessaan Propellixin olevan huijari gallien naiset aloittavat leirin hävityksen yrittäessään saada ennustajaa kiinni. Taistelu lopulta päättyy, kun Obelix osuu hiidenkivellään Propellixiin ja hänestä tulee sen jälkeen yhtä pöpi kuin tietäjä Akvavitix oli.

Kesken taistelun paikalle saapuu prefekti, jonka oli tarkoitus käydä tarkistamassa, pitikö lähetin puhe paikkansa ja nähtyään lopputuloksen taiston päätyttyä hän alentaa sadanpäänmiehen rivimieheksi. Entisen sadanpäänmiehen optio ei enää tottele hänen määräyksiä ja käskee hänet siivoamaan leirin yksin sekä häätää Propellixin siviilinä poistumaan sotilasalueelta. Tilanne on rauhoittunut, joten edelleen höyhenenkevyt legioonalainen Kaukasuskin lähtee pois lentämällä vapaana kuin taivaan lintu ja hänet vielä nähdään gallialaisten juhliessa kuun kajossa.

Kali-ma, Kali-ma~

Huokaus. Oi anteeksi, en vain voi olla tässä huokailematta. Asterix ja suuri taistelu on vain elokuva, jonka lopussa en voi muuta kuin huokaista. Tämä huokaus ei ole sama huokaus mitä olen aiemmin huokailut Boken Nikkin suhteen, vaan se on se juuri täydellisyyden huokaisu. Se pistää minut hyvällä tavalla tuntemaan oloni tyhjäksi. Onnellisen, rauhallisen ja tyydytetyn olon sekä halun katsoa tämän uudestaan.

Voi olla, että nostalgiani tähän on vain vetänyt tämän taideteoksen piloille, että jokainen kategoria ansaitsee ylikorostetusti "anteeksi, vähän spermaa" -meemin. Mutta hyvän olon vuoksi aloitan tämän elokuvan negaatioista, ettei lopussa tulisi sitä pahaa mieltä.

"...ja seuraavaksi katsaus keisari Neron festareille,
missä meillä onkin varsin hilpeä tunnelma...."

Itse elokuvan nimi on vähän harhaanjohtava, mutta sen sitten ymmärtää joten kuten, kun vähän tiedustelee pohjia. Elokuvahan perustuu jälleen kahteen sarjakuvatarinaan: Asterix ja ennustaja sekä Päälliköiden ottelu. Jälkimmäisen tarinakaaviosta on vain otettu Akvavitixin järjen menetys sekä epäonninen legioonalainen Kaukasus. Muuten tarina on kuin suoraan Asterix ja ennustajasta. Tarinan otsikko on suora lainaus Päälliköiden ottelun englanninkielisestä nimestä "Big Fight", mutta otsikon mukaista "taistoa" ei oikeastaan ole, ellei loppupuolen taistelua oteta huomioon. Toisaalta kyseinen taistelu onkin nähtävästi pisin ja monipuolisin, mitä Asterix-elokuvissa on ollut. Elokuvan nimi olisi soveliaammin sopinutkin "Asterix ja ennustaja", mutta jostain syystä piti ottaa englanninkielinen otsikko. Ranskaksi elokuvan nimi on tyyliin "Asterix ja hiidenkiven isku" (Astérix et le Coup du menhir) ja se olisi ollut huomattavasti parempi nimi. Jopa saksalainen "Operaatio Hiidenkivi" (Asterix - Operation Hinkelstein) olisi toiminut!

Yksi negatiivinen asia vielä: tarinan kulku loppupuolella ottaa omasta mielestäni himpun verran liian pitkän askeleen saarelta roomalaisten leiriin. Sarjakuvassa vain miespuoli kylästä oli vakuuttunut saarelta tulon jälkeen ennustajan olevan huijari Akvavitixin demonstraation ansiosta, kun taas naiset olivat edelleen ennustajan puolella. Asterixin ideasta tällä kertaa myös naisetkin saavat taikajuoma-annoksen (mitä he eivät ole sarjakuvissa ennen tätä tarinaa milloinkaan saaneetkaan) ja he menevät porukalla testaamaan Propellixin taidot. Elokuvassa tätä osuutta ei ole ja se jättää hieman turhan avoimeksi saaren ja leirin väliset tapahtumat sekä miksi vain naiset ovat mätkimässä roomalaisia miesten katsoessa tilannetta kentuurion telttapaikalta.

Toisinaan mietin, että onko tällä
 jokin vertauskuvallinen merkitys...

En kestä enää. Tämä elokuva on UPEA! Taustat: aivan mielettömän hienoja! Ne luovat tunnelmaa alusta loppuun täydellisesti! Alussa on kirkasta ja ihanan luonnollista maisemaa, kunnes tietäjän saadessa kiven päällensä tilanne harmaantuu ja synkistyy, kunnes se kulminoituu synkkään ukkosmyrskyyn. Tilanteen rauhoituttua luonnolliset värit palaavat, mutta aina kun tarina vääntyy vakavempaan suuntaan niin sävyt tummenee ja muuttuvat uhkaavaksi.

Pakko kehua myös kerrontaa, varsinkin ukkosmyrskyn aikaan. Ulkopuolella tehdyt tilannekuvat huolestuneen musiikin kera ovat mitä mainiointa tilanteen rauhoitushetkiä Akvavitixin sekoiluista huolimatta sekä uhkakuvan kasvatusta, kun näemme lähestulkoon paholaismaisen hahmon heijastuvan kaksipiikkisen talikon kanssa lammikosta. Tietäjän hulluus on todellakin iso menetys kylälle, sillä jumalia pelkäävät kyläläiset ovat siten puilla paljailla ja se näkyy päällikön taloon kokoontuneella väestömäärällä. Asterix soturina ei ole tarpeeksi vakuuttava rauhoittelija ja Trubadurixin yli-innokas käytös, jos mikäkin, pitää kyläläisten mielestä jumalat vihaisina. Tilanne on kireä, kunnes tuuli aukaisee oven ja sammuttaa hiilikattilan liekit. Oven kalahtaessa pahaenteisesti edes takaisin tunnelma on piinaava tuulen tuodessa lehtiä sisään. Sitten välähtää ukkonen ja jokin suuri ja tumma olento on astumassa hiljaa ovelle. Väki on niin kauhuissaan, että he eivät edes huuda, sillä ovella seisoo oven kokoinen susi. Asterix ei ole kauhuissaan vaan ehdottaa päällikköä kutsumaan vieras sisään, mutta kaikki ovat yllättäen poissa. Vieras astelee hitaasti sauvansa kanssa sisälle hiljaisuudessa ja paljastuukin, että vieras onkin vain laiha mies sudennahka päällään. Päällikkö ilmestyy verhon alta tiedustellen vieraan henkilöllisyyttä ja vieras syvällä äänellään kertoo olevansa myrskyn yllättämä eksynyt vaeltaja ja pyytää sateensuojaa jumalten vihoittelun ajaksi. Tilanne rauhoittuu, kun päällikkö vetää verhon auki ja vieraalle ollaan tarjoamassa villisikaa ja vuohenmaitoa.

Asia alkaa rönsyillä padan keitoksen tavoin.

Oi anteeksi taas. En mahda sille mitään, että tämä on yksi minun suosikkikohtauksistani milloinkaan animaatioiden ja elokuvien maailmassa. Kohtauksen esivalmistelu, sen musiikki, äänimaailma, animaatio... kaikki on täydellistä ja pistää jopa kirjoitushetkelläkin itselleni ihon totaalisesti kananlihalle, että sitä voisi käyttää hiekkapaperina.

Haluan vielä nostattaa tunnelman luonnissa myös loppupuolen kohtauksen, missä Akvavitixin padasta syöksyy Asterixin tyrmäävä savu. Taustojen taivaan valtaa sairaan vihreä sävy sekä huolestunut musiikki antavat tilanteeseen sopivan epätoivoisen tunnelman, kuin mitään ei oikeasti olisi lainkaan tehtävissä. Ei edes silloin kun Obelix lähtee. Akvavitix oikeasti tuntuu tuhonneen lopullisesti kaiken ja hänkin näyttää tuhoutuvan sen mukana, kunnes hänen keitos onkin yllättäen parantanut hänet. Tilanne on huojentunut kun Asterixkin virkoaa ja virkistyy entistä enemmän kun Akvavitix on pitkän taiston jälkeen taas parantunut kunnes MURSK! Voi vittu Obelix!

Tuon savupatsaan animointi... oh...

Nyt lupaan lopettavani kohtausten ylianalysoinnit.

Propellix on tämän elokuvaelämyksen oikea tähti. Hän käy tässä monia vaiheita ja ne kaikki käyvät hyvin nokkelasti käsi kädessä. Alussa voimme olla vakuuttuneita, että hän voi olla ennustaja, mutta varsin pian selkenee hienovaraisesti näyttäen miten hän ei oikeasti ole se mitä on, kunnes lopulta pakon edessä joutuu kertomaan totuuden roomalaisille, niin kukaanpa ei uskokaan häntä! Hän on liian nokkela ihmisille, muttei tarpeeksi päästäkseen tilanteesta ulos. Hän joutuu väkisin taipumaan siihen mitä muut hänestä ajattelevat ja kun hänen epäluonnollinen ennustus toteutuu, hän on menossa hulluuden partaalle sen vuoksi ja lopulta toteaa itselleen olevansa oikea ennustaja, kunnes Akvavitixin testi lopulta todistaa hänet huijariksi. Jostain syystä minä itse pidän tämän elokuvan vedosta pistää Propellix menettämään järkensä hiidenkiven jälkeen. Se tuntuu eräänlaiselta valaistumiselta, kun ei tarvitse olla enää niin nokkela ja huolehtia siitä, että kukaan ei uskoisi hänen olevan normaali ihminen eikä ennustaja.

Propellixia käy kyllä totaalisesti sääliksi tässä.

Animaatio-osasto tekee tyylikästä työtä. Sen anti on hyvin runsasta eri kuvakulmineen, mutta myös vauhdinkin suhteen. Lisäksi animointi osaa leikitellä ovelasti realismilla ja animaatiologiikalla Propellixin suden taljan kanssa. Akvavitixin happoreissut sekä Kaukasuksen maisteluiden sivuvaikutukset ovat hyvinkin vilkkaita ja toiminnantäyteisiä kohtauksia (oma suosikkini on nopeutta kasvattava annos), jotka tasapainottavat yleisesti elokuvan rauhallista menoa. Enkä voi olla kuolaamatta Propellixin esiin astumista edes animoinnin suhteen. Gaargkslkgdlds....

Äänimaailmakin ansaitsee hukkua kultaan. Musiikki toimii tilanteen mukaan kuin oikein maustettu kastike ja jää mieleen soittamaan säveliään. Voin nolostumatta laittaa kämmenet poskilleni ja kertoa katse maahan luotuna hymysuin, että elokuvan tunnusmusiikki on aivan ihana. Itselläni toisinaan on soinut päässä tämän elokuvan musiikit ja ne toisinaan tulivat lapsuuden ajan leikeissä soimaan taustamusiikina päähäni. Varsinkin loppupuolen takaa-ajon torvien toitotukset sekä rumpujen taputtelut.

Näin ensimmäisen puunialaissodan lentäjäsankari suorittaa
huippunopean laskeutumismanööverin largitio cameluksellaan.

Ääniefektit ovat hyvin monivivahteisia ja tietyssä määrin hyvinkin hämäriä. Kuten mikä on gallien kylässä norsumainen aalto, kun Akvavitix on vielä tajuton? Tai mitä ovat ne äänet kun Kaukasus on kutistunut pikkuruiseksi? Nämä kysymykset jäävät toki vastaamatta, mutta ne tuovat tilanteisiin sopivan tunnelman. Norsuääni on jotenkin huolestuneen kuuloinen ja pikkuruisuuden äänimaailma voi olla todellakin hämärä.

Mutta mitä olisivatkaan äänet ilman ääninäyttelytyötä? Asterix-animaatioiden suomenkielinen anti ei ole ollut kovinkaan kummoinen tähän mennessä. Vaan mikä on tämänkertaisen duppityön anti?

"Ihan kamalaa! Kerrotaan pomolle. Kerrotaan."

Sanon sen suoraan: Tämän animaation duppityö on samalla tasolla kuin Aladdin ja Leijonakuningas. Ei! Tämä ei ole aprillipila! Turpaan tulee, jos luulette muuta!

En puhu täällä palturia ja jos puhun, niin kyse on huonoista lähteistä. Mutta Asterix ja suuren taistelun duppi on oikeasti erinomaista työtä. Sanoisin jopa, että rakkaudella tehty. Jokainen ääninäyttelijä on valittu työhön huolella ja uskon, että ne jotka eivät olleet tuolloin lukeneet Asterixeja heidät pistettiin lukemaan ne pakosta. Tässä teoksessa jokainen hahmo kuulostaa omalta persoonaltaan ja kaikki näyttelijät tekevät tässä omasta mielestäni uriensa parhaimmat ääninäyttelytyönsä koskaan. Edellä vedetyn Propellixin ylistys juontuu enimmäkseen juuri Risto Aaltosen (mm. Kulta-Into Pii) tajuttoman ääninäyttelyn ansiosta. Hän vääntää Propellixin roolissa todellakin nupit kaakkoon ollessaan ensin uhkaava yliluonnollinen ihminen ja loppua päin sitten säälittävä alistettu reppana. Mikko Kivinen Obelixin roolissa on sopiva kuin nyrkki silmään ja hahmon ollessa vihainen hänen vihansa näkyy ja kuuluu elävästi. Markku Riikonen (mm. Musta Pekka) kentuuriona antaa todellakin mahtavan kuvan itsekkäästä ja kunnianhimoisesta upseerista, joka ei kaihda keinoja päästäkseen ison pallin ääreen. Aarre Karén (mm. Nalle Puhin Kani) suorittaa Akvavitixina uransa ehkä älyvapaimman roolinsa ja voin vain kuvitella hänen olleen äärimmäisen uupunut roolisuorituksestaan. Matti Pellonpää (mm.Vili Vilperin Potso) Asterixina suoriutuu tästä kaikista suomenkielisistä Asterixeista kaikista parhaiten. Smirgelineä vetänyt Maija-Liisa Peuhu (mm. Ulla Taalasmaa) on kuin ilmetty Smirgeline: koppava, ovela ja lyhytpinnainen päällikön vaimo. Eikä unohdeta Pave Maijasen roolia Trubadurixina, joka vihdoinkin näyttää musikaallisen lahjakkuutensa päähän porautuvalla musikaalilla. "Kun hiidenkivi lensi..."

Saipahan kipaleen tietävät korvamadon.
Enkä kadu pätkääkään.

Englanniksi puhuttu versio on sinälläänkin hauskasti toteutettu, että se periaatteessa pilaa koko elokuvan tunnelman täysin. Tosin englanninkielisiä duppeja on peräti kaksi kappaletta: brittiläinen ja amerikkalainen. Brittiläinen versio on yllättäen harvinaisuus, sillä siitä ei ole koskaan tehty DVD-julkaisua, toisin kuin amerikkalaisesta. Yle on joskus muinaisuudessa näyttänyt amerikkalaisen version ja sekin sattui tulemaan nauhalle, tosin eri videoon kuin suomalainen. Amerikan poikien tekele on juurikin päinvastainen tapaus kuin kotimainen, sillä sen miksaus on täysin surkea eli kaikki vaimeat puheet ja efektit, joita suomenkielisessä dialogissa kuulet, loistavat poissaolollaan. Ääninäyttelykään ei ole mistään kotoisin ja dialogi on pelkkää sanaleikkien heittoa, huonojen sellaisten. Lisäksi sanojen merkityksiä on muunneltu, kuten ennustaja on fortune teller, ei soothsayer.

Mutta suurin vääryys amerikkalaisessa dupissa on kertoja. Kyllä, kertoja. Elokuva, jonka vahvimpia osuuksia on tunnelman luonti ilman dialogia, on yhtä kohtausta lukuun ottamatta uppokyllästetty turhaan kertojaan. Tämä ja huono ääninäyttely tekee omassa tapauksessani englanninkielisen elokuvan katsomisen suoranaiseksi helvetiksi ja en voi edelleenkään ymmärtää, miksi serkkuni halusivat ehdottomasti saada tämän version lainaksi, vaikka jo tuolloin sanoin suomalaisen olevan reilusti parempi.

Aikalaiskuva serkkujeni ja
minun mielipiteestä elokuvan dupeista.

Mutta suomalaisessa versiossa kaikki hyvä päättyy aikanaan. Elokuvan lopetus on varsin sentimentaalinen, kun roomalaisten leiri on raunioina, Propellix on hullu sekä kentuurio yksin siivoaa koko leiriä varsin haikean, mutta tavallaan onnellisen musiikin saattelemana. Lisäpisteitä onnellisuuteen tulee vielä Kaukasuksen irroittaessa itsensä köydestä ja lentäen pilvien yläpuolella hiljaa laulaen pöllönsä kanssa. Tyylikäs kruunaus elokuvan loppuun saadaan vielä näkemällä gallialaisten viettämässä juhlia sekä vielä kertaalleen näemme lentävän Kaukasuksen korvamadon kertauksen soidessa taustalla.

Kuten jo alussa sanoin, tämä elokuva tuo täydellisyyden huokaisun ja halun katsoa se heti uudestaan alusta. Elokuva suoriutuu erittäin kiitettävästi kaikista haasteistaan, mitä nyt tarinankerronta toki loikkii asioita yli loppua kohti. Tällä elokuvalla oli jopa sellainen vaikutus itseeni, että pidin Asterix ja ennustajan sarjakuvaversion kaikkia "muutoksia" täysin turhina ja piirtotapaa peräti surkeana. Kypsempänä lukijana pidän luonnollisesti tästä tarinasta enemmän kuin lapsena ja olen toisaalta sitäkin mieltä, että sarjakuvan dialogista olisi pitänyt kaivaa pari kolme juttua animaatioon mukaan. Esimerkiksi mistä Propellix keksi jumalten vihana toimivan hajun ennustuksen, ja kuinka hauskasti sen kanssa hän joutuu roikkumaan kauluksistaan option epäilyjen vuoksi.

Dargaud Films ja Gaumont International tekivät hienon Asterix-trilogian, jonka joutsenlaulu on todella nautinnollinen ja viihdyttävä paketti, jonka ehdottomaan vahvuuteen kuuluu tunnelman välittyminen katsojaan. Oikeastaan tätä animaatiota voisi luonnehtia unohdetuksi timantiksi.

Toivoisin tietäväni mitä Kaukasus laulaa tässä.
Se tuntuu niin rauhaisalta...

Asterix Britanniassa

"Roomalaisia, miksi aina roomalaisia?"

Ranskalaisten vinoiluanimaatio briteistä olikin ensimmäinen Asterix-animaatio, jonka näin nauhoitetulta ja surisevalta VHS-kasetilta puisesta kaukosäädittömästä putkitelevisiosta laman huippuvuosina. Eihän siitä sen ikäisenä tekstityksistä ja höpinöistä mitään ymmärtänyt, mutta kun sai katsoa animaatiota televisiosta, niin muusta ei tarvinnut välittää. Ellei sitten ollut pahaa ruokaa tulossa tai isommat sisarrukset kiusaamassa.

Hmm... aivan kuin olisin nähnyt tämän jossain...

Julius Caesar on valloittanut koko Ison-Britannian. Kokonaanko? Ehei! Yksi pieni kylä vielä vastustelee Rooman Imperiumia (sekä kaledonialaiset, mutta se on toinen tarina), mutta toisin kuin heimoveljillä Galliassa, heillä ei ole taikajuomaa vastarinnan ylläpitämiseksi. Asterixin serkku Fritax lähtee hakemaan taikajuomaa serkkunsa kylästä ja häntä paluumatkalle lähtevät saattamaan serkkunsa lisäksi Obelix, sillä Fritax ei jaksa yksin kantaa kokonaista taikajuomatynnyriä. Venematkan aikana Britanniaan he törmäävät merirosvoihin, jotka juuri olivat ryöstämässä foinikialaista kauppa-alusta. Foinikialaiset antavat salaperäisiä yrttejä pelastajilleen palkkioksi (pääsivätpähän kehnosta kauppatavarasta halvalla eroon). Soutumatka keskeentyy vielä roomalaiskaleeriin, jonka aikana Obelixin varomattomasta suusta roomalaiset saavat tietää heidän vievän taikajuomaa Britanniaan. Gallialaisten tutustuessa britannialaiseen kulttuuriin he joutuvat samalla välttelemään roomalaispartioita, jotka koittavat kaapata taikajuoman. He piilottavat tynnyrin Londiniumissa majataloon, mutta pahaksi onnekseen kenturio on määrännyt kaikkien majatalojen viinitynnyrit takavarikoitavaksi ja vievät samalla taikajuoman. Roomalaiset koittavat etsiä taikajuomaa maistelemalla, mutta he päihtyvät, kunnes yksi legioonalainen löytää sen ja pieksää kaikki legioonalaistoverinsa gallialaisten tuloon asti.

Gallit ottavat majatalon kaikki tynnyrit mukaan kärryyn ja Obelix kerkiää tulla päihin testatessaan roomalaisten etsintätapaa. Känninen Obelix hyökkää kaupungissa partion kimppuun ja sammuu sen jälkeen. Hyökkäyksen aikana kärryt varastetaan, jolloin Asterix ja Fritax joutuvat viemään Obelixin majataloon ennen kuin voivat etsiä kärryjä takaisin.

Hauskoja faktoja: Kersana kutsuin
merirosvolaivaa "pom pom-laivaksi".

Löydettyään eräältä kauppiaalta viinitynnyrin ja tiedon, mistä hän on sen saanut he palaavat majatalolle, mutta palattuaan takaisin Obelix ja majatalonpitäjä on viety Londiniumin torniin vangeiksi. Tapeltuaan roomalaisten kanssa vankilassa he viimein päätyvät ensin pienen erehdyksen kautta tynnyrivarkaan asuntolaan, josta he myös löytävät Idefixin, joka oli itsenäisesti mennyt etsimään tynnyreitä. Varas antaa myyntilistan heille ja he löytävätkin oikean tynnyrin rugbykentältä, jonka he vievät sieltä kesken pelin roomalaisten takia. He pakenevat jokea pitkin, mutta heitä onkin vastassa roomalaiskaleeri, joka sattuu osumaan heihin katapultilla, tuhoten samalla tynnyrin.

Kolmikko kuitenkin palaa Fritaxin kylään ja Asterix käyttää foinikialaisilta saatuja yrttejä tekemällä heille "taikajuoman" ja he voittavat sen avulla roomalaisten hyökkäyksen. Asterix kertoo taiston jälkeen kylän päällikölle, että se ei ollut oikeaa taikajuomaa ja päällikkö epäilikin sitä, mutta se antoi miehille rohkeutta ja pyysi heitä tuomaan yrttejä lisää. Brittien aloittaessa juhlasuunnitelmat Obelix lähtee lipettiin, koska ruokana olisi keitettyä villisikaa minttukastikkeessa, joten Asterixinkin on lähdettävä Obelixin perässä takaisin kyläänsä, minkä juhlissa Akvavitix kertoo yrtin olleen teetä ja toteaa, että siitä ei koskaan tulisi suosittua. Hulluja nuo englanti... siis britannialaiset.

Kohta se alkaa... nyt valmiina!

Kääk. Jopas tämä synopsis paisui kuin pullataikina. Mutta kiintoisintahan tässä on se, että sarjakuva tehtiinkin alunperin sillä ajatuksella, että siitä jossain vaiheessa tehtäisiin elokuva. Elokuva meneekin varsin uskollisesti sarjakuvaan nähden karsien tiettyjä oksia pois, kuten Beatlesit ja kaksikerroksiset vankkurit. Suurin muutos tähän on Idefixin mukanaolo tarinassa, kun sarjakuvassa se jäi Galliaan viittauksena nykyisen Englannin vesikauhurajoitteesta, joka kielsi ja edelleenkin jossain määrin kieltää lemmikkien maahantuonnin. Henkilökohtaisesti en pidä sarjakuvan ratkaisusta, vaikka perustelu onkin löydettävissä.

Karsinnan jälkeen tarinapuuhun jäljelle jääneet oksat ovat harkittuja tapauksia, sillä eihän meitä esimerkiksi kiinnosta tietää, miten kolmikon etsinnät tynnyrin suhteen menevät ennen rugbykentälle menoa. Animaatiossa taas varkaan antamassa listassa on suoraan rugbyjoukkueen nimi ensimmäisenä. Lisäksi jälleen kerran Idefixin oma sivujuoni tynnyrin etsinnästä on mainio lisäys tarinaan.

Dupin suhteen nyt on onneksi vain ja pelkästään englannin kielinen duppi ja se on todella mainiosti tehty. Britit puhuvat luonnollisesti hienostunutta herrasmiesbrittienglantia, mutta kaikki gallialaiset vetävät dialoginsa pienellä ranskalaisella korostuksella, mitä en ollut aikaisemmilla katsomiskerroilla edes tajunnutkaan. Aksentit toimivat yllättävän hyvin tässä tuotoksessa ja se on hyvä hatunnosto ranskalaisiin päin. Olen kerran nähnyt television kautta tämän myös ranskaksi ja se ei muistini mukaan edes hipaisekaan englantilaista näyttelytasoa.

"It's time to kick ass and chew bubblegum."

Animaatiojälki on edeltäjäänsä nähden huomattavasti kurinalaisempaa ja hienompaa. Hupaisaa sinällään, kun kurinalaisuus on roomalaisilla tässä elokuvassa vakiovitsinä. Kumimainen liike on poissa, hahmot pysyvät kasassa ja eri perspektiivejä löytyy kiitettävä määrä. Omana suosikkina animaatio-osuuksissa on aina ollut roomalaisten maihinnousu. Toisaalta roomalaisten kaleerissa käydyssä taistelussa on samoja taistelupätkiä kuin edellisessä elokuvassa, mutta onneksi kaikki turpakäräjät eivät sisällä uusintoja.

Huumori ei ole lähtenyt minnekään kävelemään. Obelixin iskulause on hyvässä käytössä ja tappelut ovat viihdyttäviä tapauksia. Britannialaisten herrasmiemäinen asenne iskee ja Londinium-tornin taisto on peräti nerokas monivivahteisuudellaan ja jatkuvuudellaan ollessaan vain äärimmäisen yksikertainen ylös-alas-paneeraus.

"On tämäkin työmaa saatana!"

Taisteluista puheen ollen elokuvan musiikki on mieleenpainuvaa ja äänimaailma on hyvin kirjava sekä hyvin suunniteltu. Tappelun tuoksinnassa paukahtelevat mätkähdykset sekä kaikki kolahdukset ja läimäisyt ovat jokainen omanlaisensa yksilö. Äänimaailma on myös fiksu, sillä se osaa olla myös vaiti toisinaan. Varsinkin Londiniumissa Big Benin kellon kumina ja roomalaispartioiden kilke yöaikaan kuvastaa hyvin miehitysmäistä painostusta. Eikä unohdeta juopuneiden roomalaisten metakkaa, sillä siellä raikuu sammaltunut puhe, huuto, nauru ja laulu.

Kuten olette jo hetken aikaa varmasti ajatelleet, niin elokuvassa on aika lailla juopunut meininki. Niin oli sarjakuvassakin. Kun joskus lapsena tuli katsottua tätä en ollut moksiskaan tästä elokuvasta. En kokenut että "nyt on vedettävä alkoholia" tai "tota mäkin teen kun tulen isoksi". En edes ymmärtänyt koko päihtymysideaa ja vanhempana olin vain "että jaa". Se on osa juonta ja enkä näe siinä mitään alkoholin ylistystä, varsinkin kun krapulaiset roomalaiset ja Obelix kärsivät lopulta illoittelustaan. Tosin Obelix selviää varsin nopeasti, mutta eihän voi olla kipeä loppuelokuvankaan ajan, vai kuinka?

On elokuvassa tissejäkin.

Tarinan juonessa on omasta mielestäni eräs parhaimmista juonenkäänteistä, mitä löytyy Asterix-tarinoista: roomalaiset onnistuvat tuhoamaan taikajuomatynnyrin. Se antaa todellakin uskon, että koko homma oli hukkareissu, kunnes Asterix lopulta keksii keinon käyttää teen lehtiä "taikajuomana", mitkä ovat ovelasti unohtuneet tämän matkan aikana. Lisäksi tämä ehkäpä onkin ainoa kerta, kun roomalaisilla on järkevä syy hyökätä ja he häviävät sen vilpittömästi. Kyllä psykologiassa on voimaa.

Asterix Britanniassa on selkeä parannus animaation saralta ja se tekee kaiken muunkin edellistä animaatiota paremmin. Yhteen tuntiin tiivistetty yhden tarinan paketti on järkevämmin koottu ja ääninäyttelytyö on ammattimaisen huikeaa. Ranskalais-tanskalainen yhteistyöprojekti on nautinnollinen tuotos, jota voi kyllä suositella koko perheelle juopottelusta huolimatta.

Minä kaiken juon
 minä elämäni juon
 minä naapurin viinatkin juon...

Asterix ja Caesarin yllätys

"He who controls the past commands the future,
 He who commands the future, conquers the past."

1985 ilmestyi seuraava Asterix-elokuva nimellä Asterix ja Caesarin yllätys (tai Asterix - gallialaisten sankari, rakkaalle lapselle kun annetaan monta nimeä). Elokuva on ensimmäinen Dargaud Filmsin ja Gaumont International -yhtiöiden tuottama elokuva ja sen yleinen graafinen ilme säilyy lähes muuttumattomina elokuvasta toiseen. Lisäksi tämä on ensimmäinen Asterix-elokuva, joka yhdistää kaksi sarjakuvan tarinaa keskenään. Tässä tapauksessa Asterix legioonalaisena sekä Asterix gladiaattorina.

Obelix katsoessaan itseään peilistä
vaan ei muista eilistä.

Tarinamme lähtee käyntiin, kun Obelix ihastuu Mimosaan ja saa aluksi Asterixin luulemaan häntä sairaaksi ennen kuin asian todellisuus selviää. Mimosa onkin kihloissa Tragicomixin kanssa ja Obelix on surun murtama. Roomalaiset kuitenkin vangitsevat nuoren parin yli-innokkaan dekurion takia, jonka vuoksi kenturio lähettää parin Afrikkaan säästyäkseen gallialaisten hyökkäykseltä. Toive on turha ja selkäsaunan jälkeen Asterix ja Obelix lähtevät etsimään nuorta paria liittymällä legioonaan, sillä Tragicomix on pakkovärvätty legioonalaiseksi. Nöyryytettyään kouluttajat ja saapuessaan Afrikkaan Asterix ja Obelix saavat tietää parin karanneen linnoituksesta ja lähtevät Roomaan, saatuaan selville orjakauppiailta heidän vieneen parin sinne.

Roomassa Julius Caesar on päättänyt pitää itsensä kunniaksi voitonjuhlan keräten lahjoja jokaisesta provinssista, ja juhlien järjestäjä Caius Lallus on hankkinut nuoren parin leijonien raadeltavaksi. Asterixin ja Obelixin etsittyä Lallusta kylpylästä he riitaantuvat ja joutuvat erilleen. Samalla Asterixin taikajuomapullo unohtuu kylpylään ja Idefix päätyy jahtaamaan sitä, kun Obelix on etsimässä Asterixia. Lopulta kaksikko löytää toisensa Obelixin pelastaessa Asterixin hukkumasta Lalluksen kätyreiden selliin. He saavat tietää nuoren parin kohtalosta kerjäläiseltä ja päättävät liittyä sirkusohjelmaan mukaan liittymällä gladiaattoreihin. Lallus oli yrittänyt saada heidät väkipakolla gladiaattoreiksi, joten tämä tilanne on varsin valoisa hänelle.

"Canakus tuo minulle kylmä olut,
 tässä saa kiljua koko päivän."
Minä en keksinyt tuota, noin hän sanoo oikeasti!

Juhlatilaisuus alkaa hevoskisoilla, joihin Asterix ja Obelix osallistuvat ja voittavat. Gladiaattoritaistokin on varsin yksipuolinen ja sen jälkeen nuoripari syötetään leijonille yhdessä sankareiden kanssa. Heidän onneksi Idefix saapuu taikajuomapullo mukanaan, jolloin leijonat saavat kyytiä. Obelixin ansiosta sirkusareena tuhoutuu ja esityksestä vaivaantunut Caesar vapauttaa gallit.

Tarina etenee hyvinkin suunnitellusti ja on viihdyttävä. Idefixin oma sivujuoni taikajuomapullon metsästyksestä on hyvä lisuke, sillä kaikki voimainkoetukset jäävät siten pelkästään Obelixin harteille. Kahden sarjakuvan tarinat ovat nidottu luontaisesti toisiinsa ja niissä esiintyneitä vitsejä käytetään sopivalla maulla. Eroina elokuvan tarinaan Legioonalaisessa kaksikko oli pelkästään hakemassa Tragicomixia pakkovärväyksestä takaisin Galliaan ja Gladiaattorissa kaksikko oli hakemassa Trubadurixia Roomasta.

Elokuvan hahmokaartissa on paljon sarjakuvan väkeä.
Tässä Mimosaa on kopeloimassa
kenturio Aerobus tarinasta Riidankylväjä.

Animaatiojälki on paljon siistimpää edelliseen tuotokseen verrattuna, mutta sen laatu vähän vaihtelee halvan tuotoksen puolelle. Enimmäkseen saamme nähdä tyylikkään sulavaa liikehdintää, mutta toisinaan hahmot menettävät muotoaan, kumimaistuvat ja tökkivät liikkeissään. Tämä on toki hieman ilkeän nirppanokkaista tähän tuotokseen, mutta animaation tarkkailu kasvoi sitä mukaan, kun eräs toinen aistini menetti merkitystään olemattomiin.

Ja se aisti oli kuulo. Käsissäni oleva suomiduppi on keitetty samassa padassa kuin Asterix gallialainen, mutta keittoaika on ollut nähtävästi paljon hätäisempi. Ääniraita on huomattavasti hiljaisempi kuin englannin dupissa ja se syö tunnelmaa kuin Obelix villisikoja ennen nukkumaanmenoa. Hahmokaarti on suuri, mutta vain ja ainoastaan kaksi ääntä tuntuu kuuluvan jokaisen suusta. Ääninäyttelijöiden suoritus on laiskaa ja mitäänsanomatonta, mutta kenturion ääninäyttelijä yllättää ylinäyttelyllään huonokuntoisena esimiehenä, mutta ääni ei loppujen lopuksi sovi hahmolle. Lisäksi 95% kaikista huokailuista, huudahduksista ja ähkimisistä loistaa poissaolollaan, tehden elokuvanautinnon enemmän vaivautuneeksi ja duppityön amatöörimäiseksi. Tiivistetysti duppi pilaa elämyksen. Etsikää englannin kielen duppi, sillä se on loistavaa tavaraa.

Ülen tekstitüksissä ollut kääntäjä toimii sarjakuvahengessä mukana
muuttamalla tämän gootin dialogien ü-kirjaimet ü-kirjaimiksi. (Köh)

Kotimaisesta dupistaan huolimatta Asterixin ja Obelixin pelastusoperaatio on hyvin puhdas ja uskollinen sarjakuvalliseen taustaansa. Se on hauska ja nokkela, eikä sen tarinassakaan ole paljoakaan moittimista eikä kehumistakaan. Älkää edes koskekokaan suomenkieliseen duppiin. Teitä on varoitettu.

Tosin olen joskus kirpputorilta sattunut bongaamaan tämän samaisen tarinan VHS-kasetilla tutulla "Puhumme suomea!" räjähdyksellä, mutten ole tyhmänä ikinä vienyt sitä kassalle asti. Voisiko olla mahdollista, että tällä animaatiolla on peräti vanhempi ja ehkäpä parempi duppi olemassa?

Elokuvaelämys on suurin piirtein tällainen.
Laakeriseppele on siis loppuun kulutettu viesti suomidupista.

Asterix valloittaa Rooman

Käsi ylös: kuka ei tunne näitä?

Seuraavaan Asterixin ja Obelixin yhteiseen seikkailuun saivat innokkaimmat fanit odottaa lähes kymmenen vuotta. Animaatiostudiona toimi Goscinnyn ja Uderzon yhteisomistama Studios Idéfix, jonka Asterix valloittaa Rooman (1976) jäi ainoaksi Asterix-animaatioksi. Studiolla oli tarkoitus tehdä enemmänkin Asterixiin liittyviä animaatioita, kuten Idefixin oma animaatiosarja, mutta firman tarina katkesi Goscinnyn kuolemaan. Onneksi sama kohtalo ei tullut Asterixille, vaikka Uderzo olikin järkyttynyt työtoverinsa kuolemasta. Studion toiseksi ja viimeiseksi animaatioksi jäi Lucky Luke sotapolulla (1978).

Elokuva on sinällään erikoinen, että se ei perustu valmiiseen sarjakuvaan. Jälkikäteen tehty sarjakuvaversio elokuvasta on valahtanut harvinaisuudeksi, mitä en ole pääsyt selailemaan, mutta siitä on tehty kuvakirja, jonka voi bongata ihan kirjastostakin vähintään kaukolainalla.

Elokuvan rajaus on hieman pieleen vedetty
 ja sitä ei voi olla huomaamatta tämän kuvasarjan jälkeen.

Tarina lähtee hahmojen esittelyn jälkeen legioonalaisten häviöstä, jossa he vetävät ajatuksen jatkuvien häviöiden gallialaisten kanssa johtuvan siitä, että gallit ovat jumalia ja jumalia vastaan ei voi taistella. Julius Caesar järjestää galleille uudistetun Herkuleksen 12 koetta selvittääkseen, ovatko he oikeasti jumalia. Asterix ja Obelix valitaan suorittamaan tehtävät ja he suoriutuvat niistä yksi toisensa jälkeen vaivatta. Caesar kuitenkin vangitsee Roomaan tulleet gallit sirkukseen ja ilmoittaa sen olevan heidän viimeinen koe. Gallit kuitenkin ovat kova pala gladiaattoreille ja villieläimet joutuvat sirkusparaatiin. Lopulta Caesar myöntää tappionsa ja julistaa gallialaiset jumaliksi.

Piirtojälki on hyvinkin erottuva muihin Asterix-animaatioihin nähden, sillä kaikki hahmot ovat piirretty suoraan kalvolle kserografian avulla, tuoden hahmoihin luonnosmaisen piirteen. Samalla tekniikalla tehtiin myös Disneyn animaatiot 60-luvulta 80-luvun loppuun asti. Kserografinen viiva on mieluisan näköistä ja se periaatteessa tuo pientä elävyyttä hahmoihin maalattujen taustojen tuoden elävyyttä vielä pipetin verran lisää.

Paratiisi tai ei, villisikaa pitäisi olla.

Jumaluuden testaus on varsin erikoinen juoni. Toki hommahan on toisaalta ennalta-arvattava, kun gallit luottavat taikajuomaan, mutta suurin osa testeistä ratkeaa ilman sitä, yhden taikajuomattomista testeistä on jopa kaksintaisto! Tarina kuitenkin menee loppua myöten vähän viimeistelemättömästi, varsinkin kun Caesar luulee voittavansa gallit sirkusleijonilla ja gladiaattoreilla. Haaste on varsin mitätön verrattuna verrattuna kaikkiin muihin haasteisiin. Toisaalta tämäkin on selitetty siten, että roomalaiset eivät tiedä tässä tarinassa gallialaisten taikajuomasta, joten epäilyt jumaluudesta eivät ole tällä tiedolla ihan tuulesta temmattuja. Tosin miten ei niin ammattimaisten taistelijoiden sekä villieläinten pitäisi olla vaarallisempia kuin esimerkiksi näkymätön nuora kuilun yllä, jonka pohjalla olevalla joella vilisee krokotiileja?

"Toista perässäni: Korppi on oikeus... Korppi on oikeus..."

Kun kaivoin tämän DVD:n esiin, niin ensimmäiset reaktioni keskittyivät tekstipätkään "Puhumme suomea!" Odotetun reaktion jälkeen, kun aloitin tämän katselun, olin varuillani kuin heikoilla jäillä. Mutta pikku hiljaa jää sen kuin paksuni ja saavutti lopulta BECE-ajoneuvon kantokyvyn, kun Asterixin roolissa loisti itse Pekka Autiovuori (mm. Korppi ja Roope Ankka). Kyseessä on ihan vanhan ajan suomiduppi ajalta, jolloin duppaukset tehtiin enemmän ammattilaisten näyttelijöiden kautta ja se on valovuosia taidokkaampaa kuin Asterix gallialainen-elokuvan suomiduppi. Tosin egyptiläisen hypnotisoijan ääni ei ole kovin uskottavanlainen hahmon olemukseen nähden, mutta muuten mennään hyvää linjaa.

Dupin teon ajankohta näkyy hienostuneesti vanhahtavan dialogin myötä. Enää ei puhuta "leijonain" kun puhutaan kyseisestä kissaeläimestä monikossa, kenturio lausutaan eri tavalla ja voin lyödä vaikka vetoa, että nektaria oltaisiin käännetty nykysuomessa suoraan persikaksi.

Eiköhän tässä ole kaikkien maiden hallitukset
 kyseessä kuin pelkästään Suomen?

Elokuvan ehkäpä tunnetuin kohtaus lieneekin "talo, joka tekee hulluksi", joka on monen monituista kertaa tullut esiin Internetissä Kela-vitsinä. Hauskaa sinällään, että Rooman Imperiumi oli oikeastikin byrokratian tukkeuttama yhteiskunta ja sen ähky periaatteessa oli yksi syy, miksi Itä-Rooma kuihtui pois. Liekkö tämäkin historian tietämättömyyden tulosta, kun elokuvan mukainen juoksutus on edelleen ajankohtainen?

Huumori kukoistaa joka suhteessa. Hahmot välistä rikkovat neljättä seinää, on sanaleikkejä, tilannekomiikkaa... Kaikkea löytyy, jopa latina-vitsejäkin, kuten Asterixista voisi odotella.

Asterixin matka Roomaan ja takaisin on varsin viihdyttävä paketti. Sen piirtojälki hyväilee elävyydellään silmiä ja se onkin tyylikäs joutsenlaulu Gosginnylle animaatioiden saralla. Sääli, että Studios Idéfix seurasi hänen perässään.

Vis Comica

Asterix ja Kleopatra

Tämä kohtaus on ehdoton suosikkini animoinnin historiassa
tunnelman luonnin toteutuksen osalta.

Ensimmäisen Asterix-elokuvan takkuisuus oli kyllä totaalisen epäonnistunut. Siitä puuttui kaikki mahdollinen, mikä oli Asterixissa hyvää. On toisaalta ihme, että seuraava pienikokoisen gallialaisen elokuva ilmestyi jo heti seuraavana vuonna.

Muistan joskus aikoinaan, kun tämä näkyi halkokännyköiden aikana putkitelevisiosta. Minulla oli hirmuinen pelko siitä, että eteen työnnettäisiin samanlainen karvakasa, sillä nämä kaksi elokuvaa näytettiin viikon erotuksella toisistaan. Pelko sai lisää löpöä, kun tämän alussa soi sama tunnusmusiikki kuin Asterix gallialaisessa. Vaan kuinka ollakaan, tämä filmi olikin saanut tietäjältä kolme tippaa taikajuomaa ja ryntäsi ryskyen läpi roomalaisista niin, että nauroin nokka kippurassa.

Eikä tilanne ole muuttunut näiden vuosien saatossa. Asterixin seikkailut muinaisessa Egyptissä on selkeä parannus edellisen elokuvan perseilyille. Tässä on vauhtia, huumoria, animaatiologiikkaa, musikaaleja ja kunnon tappeluita, villisikoja unohtamatta!

Tässä tutustumme roomalaisten kuuluisaan
"käpälämäki" -taktiikkaan.

Tarina noudattelee uskollisesti sarjakuvatarinaansa, mutta uskaltaa toisinaan poiketa siitä. Tarinahan lähtee siitä, että Kleopatra haluaa näyttää valloittajalleen, Julius Caesarille, että hänen kansa on edelleen kykenevä rakentamaan vakuuttavampia rakennuksia kuin roomalaiset. Hän pestaa työhön arkkitehti Numerobiksen, jolla on vain kolme kuukautta aikaa saada Julius Caesarin palatsi valmiiksi tai joutuu pyhien krokotiilien ruuaksi. Numerobis käy kysymässä Galliasta asti tietäjä Akvavitixia apuun ja mukaan tulevat myös Asterix ja Obelix. Egyptissä Numerobiksen kilpailija Ammoniakis tuottaa hänelle ja galleille päänvaivaa mm. lahjomalla kiviä rahtaavat veneet tyhjiksi ja sulkemalla gallit pyramidiin. Lopulta kuitenkin Ammoniakis joutuu yhdessä kätyrinsä Naskaliksen kanssa työskentelemään Numerobiksin piikkiin, mutta sitten roomalaiset sotkeutuvat asiaan hyökkäämällä työmaalle. Gallien ollessa liian paha vastus roomalaiset alkavat pommittaa palatsia katapulteilla. Kleopatra kuitenkin saa tietää tästä ja saa Caesarin lopettamaan hyökkäyksen. Kolmen kuukauden urakka saadaan tehtyä määräaikaan mennessä ja kaikki ovat onnellisia, paitsi pyhät krokotiilit.

Tarinaa on toki kopeloitu siten, että uudelleen suunnitellut merirosvot nähdään peräti kahdesti, roomalaiset kaappaavat tietäjän, egyptiläisvakooja Ginfisin muuttuminen übervakoojaksi ja Permanentis puuttuu kokonaan tarinasta. Muutokset rikastuttavat tarinaa ja luovat uusia hauskoja tilanteita, jotka selkeästi toimivat mainiosti animaatiossa. Naperona naiivisti ihmettelin miksi Permanentis ei ollut mukana, vaikka hän ei olekaan hahmona kovinkaan merkittävä tarinassa.

Tämä ei ole kuva tyhjästä salista, vaan kuvassa on
naamioitumisen mestari. Etsi se!

Tarina alkaa sopivan hitaasti, esittelemällä panoroiden Alexandrian kaupunkia, jonka roomalaisten legioonien lukumäärä ja vaikutus egyptiläisten elämään lisääntyy jokaisen panoroitikohtauksen jälkeen. Koko kohtaus antaa eloa maailmaan sekä pientä historiikkia katsojille, mikä on hyvä juttu.

Kaikista mahtavinta tässä animaatiossa todellakin on se, että se käyttää selkeätä animaatiologiikkaa. Kaikki on mahdollista ja se toteutetaan varsin poikkeavan humoristisella tavalla. Esimerkiksi palatsin työmaalla, kun kolme miestä yrittävät nostaa nosturilla kiveä ylös. Paikalle tarvitaan vielä neljäs mies, joka heiveröisestä rakenteestaan huolimatta on se vaadittu vastapaino nostamaan kivi ylös. Samalla hetkellä alkaa ruokatauko ja torvensoittaja tekee ilmoitustöräyksensä juuri nosturin alla. Kolme miestä lähtee jo syömään viimeisen miehen vielä jäävän pitelemään nosturia täysin pystyssä, kunnes hänkin lähtee, jolloin nosturin kivi läsähtää torvensoittajan päälle ja torvesta tulee vielä lyhyt ilmapallon pörinää muistuttava ääni. Uskokaa pois, että tämä tilanne on hauskempi liikkeen ja äänen kera!

Hetki ennen ensimmäistä työtapaturmaa.

Animointiosastossa on selkeä parannus, sillä tässsä elokuvassa näemme eksponentaalisesti enemmän kuvakulmia kuin ensimmäisessä leffassa. Turhia looppeja ei ole, joten tarina ei laahaa niiden puolesta paikallaan. Nekin loopit jotka näkyvät, ovat perusteltuja. Esimerkiksi Akvavitixin pelastusoperaatio, sillä kaikki vankilathan ovat samanlaisia: kun kerran on käynyt yhdessä, niin on käynyt kaikissa.

Ja voi miten paljon yksityiskohtia tässä on taustakuvissa! Hieroglyfejä näkee lähes joka paikassa. Tämänkertaisessa katselukerrassa tuli peräti bongattua pari sellaistakin asiaa taustalta, joita en ollut havainnut aiemmilla katsomiskerroilla ja tällaiset pienet kivat jutut ovat aina hauskoja.

Yksityiskohtien määrä on todella suuri.
En ollut edes aiemmin havainnut tuota sfinksin piippua!

Hahmot ovat toisinaan varsin simppelisti tehtyjä, mutta Obelix on sentään saanut vyöhönsä soljen takaisin. On oikeastaan yllättävää miten paljon senkin olemassaolo toi kuvitteellisesti osan hiidenkiventoimittajan persoonasta takaisin. Yksinkertainen piirrostyyli ei vahingoita elokuvaelämystä, vaikka vähän muodottomuuttakin havaitsee toisinaan.

Edellisessä animaatiossa oli peräti kaksi "laulua", mutta ne olivat suomidupissa toteutettu tajuttoman huonosti, että niistä ei edes tohtinut sanoa mitään (ohjeistuksena on ollut varmasti: "vedä laulaen ilman säveltä, vaikka se sävel soitetaankin taustalla myöhemmin"). Tähän animaatioon on peräti vedetty kolme musikaalia, joita tosin voisi loppujen lopuksi luonnehtia "big lipped alligator"- hetkiksi. Ne ovat kuitenkin viihdyttäviä ja ensimmäisessä musikaalissa esitellään peräti pieni historiaopetus: Kleopatra kylpi aikoinaan vuohenmaidossa pysyäkseen kauniina. Kyseisen musikaalin kruunaa Kleopatran leijona yrittäessään laulaa emäntänsä tavoin.

Ammoniakiskin tarjoaa
meille svengaavan keittiömusikaalin.

Olen kuitenkin nähnyt tämän jo halkojen aikakaudella ranskan kielellä ja voin sanoa, että se on englantiin verrattuna parempaa. Englantidupissa peräti kuulee ranskaduppia, kun hahmot karjuvat hädissään, mikä on nirppanokkaisuuteni takia ärsyttävää toisinaan. Lisäksi Kleopatran englannin kielinen ääni on omaan makuuni turhan moderni ja nuori. Ranskalaisessa siitä paistoi ylimielisyys hyvällä tavalla. Palan painikkeeksi täytyneet mainita, että englantidupin ensimmäisessä musikaalissa laulaakin ranskalainen Kleopatra. Eipä siinä mitään, kun hän vetää globaalista lalalalaa:ta.

Asterix ja Kleopatra on selkeä parannus edeltäjäänsä ja sehän näkyykin pelkästään sillä, että ranskalaiskaksikko oli mukana tekemässä tätä. Huumori on nostettu moninkertaiseksi jopa alkuperäiseen sarjakuvatarinaan verrattuna. Lähteessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta elokuvaversio osaa mennä omassa maailmassaan kultaista tietä.

Mikä nyt olisikaan muinaiseen Egyptiin
liittyvä tarina ilman Sfinksin nenää?

Asterix gallialainen

"Mmm... sillivikaa..."

Asterix oli omassa lapsuudessani todellinen sankarihahmo, jonka tarinoita ahmittiin jo kauan ennen kuin osattiin edes ymmärtää puhekuplien merkitystä sarjakuvien katselussa. Hänen seikkailunsa inspiroivat minua ja serkkuja leikkimään Asterix-leikkejä sekä kuvittelemaan syövämme villisikaa, vaikka todellisuudessa mutustelimme paahtoleipää kaakaon kera.

Albert Uderzon ja Rene Goscinnyn luoma ranskalaisten esi-isä on edelleenkin täysissä voimissaan taikajuomansa ansiosta, vaikka Goscinny on kuollut aikoja sitten ja Uderzokin on vetäytynyt eläkkeelle piirtelyn osalta.  Goscinnyn terävä huumori sekä Uderzon taidokas piirrustustaito ovat edelleenkin viihdyttävää tavaraa ja päätin lukea uudenvuoden lupauksena kaikki Asterixin seikkailut ja niitä lueskellessani sikisi ajatus animaatioelokuvien uudelleen katsomisesta.

Gallialaisen tarinat paperilla alkoivat jo vuonna 1959 ja eihän siinä mennyt kuin kuusi vuotta, kun ensimmäinen elokuva tehtiin. Ensimmäinen elokuva ottikin sopivasti tarinakseen ensimmäisen sarjakuvatarinan, missä tutustutaan voittamattomiin gallialaisiin sekä heidän konflitista roomalaisten kanssa. Tarinassa kenturio Gaius Bonus haluaa selvittää gallialaisten voittamattomuuden salaisuuden ja pakottaa legioonalaisen ottamaan asiasta selvää vakoilemalla galleja. Saatuaan tiedon taikajuomasta ja sen tekijästä, Akvavitixista, roomalaiset kaappaavat tietäjän, jotta kenturiosta voisi tulla uusi keisari. Asterix lähtee etsimään tietäjää ja antaa roomalaisten vangituttaa itsensä pelastaakseen tietäjän. Tietäjä ja soturi leikkivät roomalaisten kustannuksella antamalla heille karvan kasvua kiihdyttävää taikajuomaa ja lopulta he pääsevät lähtemään leiristä, kun itse Gaius Julius Caesar saapuu leiriin ja saa tietää Gaius Bonuksen yrittäneen käyttää taikajuomaa Caesarin syrjäyttämiseksi. Kaksikon palattua kylään gallialaiset pitävät myöhemmin sarjakuvissa klassikkolopetukseksi muuttuvan juhlan paistetujen villisikojen kera.

Itse sarjakuva on varsin viihdyttävä tapaus. Uderzon piirtämiä yksityiskohtia on hauska bongailla ja tarina etenee hauskasti että sujuvasti jokaisella sivulla. Mikäpä olisi sen parempi tapa aloittaa animaatioelokuvien sarja kuin tästä?

"Good day Asterix and co..."

Kiintoisasti suoraan paperille piirretyistä päähahmoista aloitettu animaatio rojahtaa jo ensimmäisestä torveen puhalluksesta maahan kuin risuista koostunut vartiotorni. Mukaeeppisestä töräyksistä näemme jo ranskalaisanimaation heikoimman annin: animoinnin. Se ei yritäkään olla mitenkään vakuuttava ja leikkaus kuvakokojen kera ei pistä edes innostumaan toiminnasta. Kauheinta tässä introssa onkin, että tästä näemme jo millainen elokuva meillä on istuttavana. Mikäli tämä olisi ollut jonkun tv-piiretyn alkuintro, niin ainut kehu siitä olisi ollut, että se ei edes yrittänytkään esittää olevansa parempi kuin se oikeasti on, kuten esimerkiksi Turtlesit näin vertailukohteena.

Animoinnin ystäviä ei olla tässä todellakaan hemmoittelemassa, sillä animaatiolooppien toisto on lähes tulkoon piinaavaa. Jokaista looppipätkää toistetaan minimissään kolme kertaa koko tämän elokuvan aikana. Piirtojälki ei ollenkaan ole Uderzon piirtojäljen tasoista, vaikka noudattaakin sitä uskollisesti. Kuvakulmia ei edes hyödynnetä ollenkaan ja kaikki näyttää olevan kuin maan tasosta kuvattuja. Laiskimmillaan mennään ihan täyteen sivuprofiiliin.

"...good bye Asterix and co."

Tarinan kulussakin ollaan menty totaalisesti pieleen. Mitään ei tunnu tapahtuvan ja sekin mitä tapahtuu tapahtuu äärimmäisen hitaasti, että etanakin huutaisi latua. Tahti laahaa jatkuvasti peräpäätään lattiaa vasten ja tuntuu jopa yliluonnolliselta, että animaatiolla on vain tunnin kesto. Aikaa tuntui menevän yhtä pitkä aika kuin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogia pidennettynä.

Elokuva tekee myös samalla sen, mitä ei voisi ikinä uskoa, kun kyseessä on Asterix: se ei ole hauska. Kaikki sarjakuvissa olevat vitsit kyllä toistetaan, mutta ne eivat vain yksinkertaisesti toimi millään tasolla.

Tähän vanhaan roomalaisleikkiin tarvitaan leikkijöitä.

Hahmotkin ovat tylsämielisiä ja kärsivät mielenkiinnon puutteesta. Suurin vääryys minusta on tehty leffan pahikselle eli kenturio Gaius Bonukselle. Hän ei ole lainkaan temperamenttinen ja kiero kuin sarjakuvassa. Tässä hän oli kuin joku turha prefekti jolla ei ollut mitenkään ymmärrystä miten toimia. Sarjakuvassa hänestä tuli olo, että hän tietoinen mitä tekee ja epäonnistuessaan häntä kismitti enemmän se, että häntä uunotetaan, kun elokuvassa hän enemmän taipuu kohtaloonsa.

Lisäksi täytyneet ihmetellä Julius Caesarin ulkonäköä, vaikka se onkin varsin kulunut asia ensimmäisen Asterix-tarinan käsittelyssä. Sarjakuvassa Julle on täysin erinäköinen tarinan alussa kuin sen on lopussa, mutta on siitä lähtien pysynyt siinä olomuodossa kuin me tunnemme hänet uudemmissa Asterixeissa. Tässä häntä ei edes tunnista Caesariksi ja siitä vain hämmentyy entistä enemmän, kun kaikki muut hahmot ovat uskollisia esikuvilleen, kunnes Julius tulee, näyttäytyy ja häviää.

Mestarikaan ei ymmärrä miten tämä henkilö voi olla itse Julle.

Dupiksi päädyin rakkaaseen suomen kieleen. Muistan aikoinaan, kun TV-kanaviin ilmestyi MTV3 Junior, niin tästä elokuvasta mainostettiin sen ilmestymisajankohtana suhteellisen paljon. Yleensä sanotaan suomidupeista, että ne ovat huonolaatuisia ja se onkin yleensä totta, varsinkin näin 2000-luvun dupeissa. Itse pidän siinä suurimpana syynä juuri MTV3 Juniorin kaltaisia kanavia, jotka lupaavat kaikkien ohjelmien olevan suomeksi. Tässä meillä kävi hieman samalla tavalla kuin Italiassa taivaskanavien ilmestyessä: piti äkkiä saada mahdollisimman paljon dupattua ja halvalla, joten laatu sai kärsiä tarjonnan alla.

Tämän dupin vertailukohtana minulla onkin englantilainen duppaustyö ja kuten varmasti arvaattekin, se on parempi kuin soumalainen. Tähän väliin on pakko todeta, että lopputeksteissä oikeasti lukee "Soumentanut" taaten minulle yhden ainoan naurun koko elokuvan aikana. Niinkin rajun, että massu on vieläkin kipeä.

Suomidupissa hahmot töksäyttelevät lähes tulkoon kaikki dialoginsa ja Akvavitixin ääninäyttelijä käyttää ainakin kolmessa muussakin hahmossa prikulleen samanlaista ääntä. Selkein ero eri kielisiin ääninäyttelytöihin löytyy lopussa, kun Gaius Bonus joutuu kertomaan Caesarille, kuinka monta gallia on pitänyt hänen leiriään tossun alla. Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja Geoffrey Hughes (Pokka pitää-sarjan Onslow) toteaa arasti ja murtuneena näyttäen samalla sormillaan gallien lukumäärän: "...two..."

En ymmärrä miksi meillä on Asterixin ja Obelixin kloonit...

Suomessa taas Bonus katselee epätoivoisesti sormiaan ja joku viidestä miesnäyttelijöistä sanoo: "KAK-si." Loput näyttelijät ovatkin tasoa "minä näyttelen," mikä on toisaalta surullista, kun näyttelijäkaartista löytyy Disney-ääninäyttelijöitäkin. Näin jollain tasolla blogin aiheeseen liittyen kuusikosta (yhden näyttelijän ollessa nainen) löytyy peräti kaksi muuminäyttelijääkin: Carl-Kristian Rundman (Muumit Rivieralla Markiisi Mongaga) sekä Sixten Lundberg (Muumilaakson tarinoiden ruotsidupin Muumipeikko).

Asterix gallialainen on säälittävä animaatio ja ei ole ihmekkään, ettei ranskalaiskaksikkokaan pitänyt tästä. Elokuva olikin alunperin tarkoitettu televisioelokuvaksi, mutta se päätyi lopulta teattereihin ilman, että kaksikko tiesi asiasta. Sama porukka oli mahdollisesti myös tekemässä suoraa jatko-osaa, Kultaista sirppiä, mutta se keskeytettiin. Taikajuoma ei tosiaan tehonnut Asterixin ensimmäisen elokuvan tapauksessa ja lopputuloksena oli varsin karvas pettymys.

Ei tarvitse edes anasyloidakaan, miten paljon tämä kuva
 kertoo vertauskuvauksellisesti tästä elokuvasta.

Maailman ympäri 80 päivässä

Anna nyt. No enhän anna. Anna nyt.

Tuntemattomuuden varjoista minulle tarjottiin ehdotus vetää maailma ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä. Suoranaista laiskuuttani ja rahapuutteen vuoksi päätin tutkia miten sellainen työ loppujen lopuksi hoidetaan. Löysin siihen tarkoitukseen kahdeksankymmentä luvulla tehdyn animaation eräästä englantilaisesta herrasmiehestä, joka tekee moisen tempun. Aika sattuma! Tosin hän ei ole ihminen vaan eläin, kuten kaikki muutkin hahmot, mutta tämähän on ymmärrettävä tapaus lapsille tarkoitetuissa piiretyissä.

Animaationhan nimi on Maailman ympäri 80 päivässä, jossa  koiraksi/ketuksi muutettu Phileas Fogg kiertää apinapalvelijansa Passepartoutin kanssa maapallon ympäri 1800-luvun aparaatteilla. Animaatiossa hän matkustaa Lontoosta Sueziin kuumailmapallolla, josta laivalla Intiaan, siellä ensin junalla ja sitten norsulla toiseen päähän maata pelastaen samalla prinsessan, jättäen hänet kuitenkin Kalkuttaan herrasmiehen jatkaessaan laivalla Kiinaan, josta sieltä Amerikkaan, missä jatketaan junan pysähdyttyä tuulen mukana menevällä lumikelkalla laivaan ja siinä hän pääsee määränpäähänsä jo vuorokautta aiemmin luullen ensin hävinneen vedon pidätyksen takia, mutta ehtii määräaikaan mennessä reformiklubille tajuttuaan virheensä sanomalehdestä. Klubilla hän vielä tarinan lopuksi kerskailee kiertävänsä seuraavaksi maapallon 66 päivässä.

Nyt on jotenkin hämärä tunne tässä, että jotain olisi totaalisen pielessä. Aivan kuin eläinroolit olisivat aivan vääriä, tarinakin liian simppeli ja vääränlainen...

"Arvasin, että minun olisi pitänyt
kääntyä Albuquerquesta vasemmalle."

Äh, en minä jaksa enää tyhmää esittää. Halusin nyt vähän uunottaa teitä lukijoita. Tuossa edellä oleva synopsis oli eräästä toisesta kahdeksankymmentäluvulla tehdystä Maailman ympäri -animaatiosta.

Kun joku anonyymiyden taakse kätkeytynyt henkilö ehdotti kirjoittelemaan BRB:n animaatiota, minulla jotenkin mieleni sopukoissa välähti kommentin vajaisen informaation takia (pahoittelut, jos tämä nyt loukkasi teitä, kyseisen kommentin kirjoittaja) tutkia löytyisikö kyseiseltä vuosikymmeneltä jotakin toista Maailman ympäri -animaatiota BRB:n tuottaman lisäksi. Omaksi suureksi yllätykseksi löysinkin Youtuben kautta samaa nimeä kantavan australialaisen animaation vuosikymmenen loppupuolelta (1988) ihan suomeksi dupattuna. Ei tässä oikein voi muuta kuin kauhistella omaa tuuria toisinaan. Miksei tämä voisi toimia lotonkin suhteen?

"Olisiko teillä hetki aikaa puhua herrastamme...?"

Mutta kuten tuolla jo tuli pähkäiltyä muka hauskasti, tämä maapallon toisella puolella tehty animaatio ei ole kovinkaan hyvä. Suurimpana syntipukkina siihen on sen pituus. 50 minuutilla ei kovin tasaväkisesti pystytä taistelemaan noin 650 minuuttia vastaan. BRB:n animaatiossa jalopeura oli vasta Ranskassa siinä vaiheessa, kun aussilainen katosi lopputekstien taakse.

Pituuden merkeissä hahmokaartiakin on typistetty. Kirjalle uskollisesti ausseilla matkaan lähtivät vain tuttu kaksikkomme, salapoliisi Fix heidän perässään. Fix on tässä animaatiossa saanut hieman Transverin kädentaitoja, sillä hän yrittää hidastaa Foggia naamioitumalla paikalliseksi sekä saamaan pidätysmääräystä tunaroiden luonnollisesti perus animaatiopahiksen tavoin. Prinsessa Romi (tai Aoudan jos ollaan kirjalle uskollinen) on kaksikon mukana vain Kalkuttaan asti, sillä sankarikaksikko periaatteessa tappavat Kali-kultin jäsenet romahduttamalla temppelin kulttilaisten niskaan. Yllättävän karu toimenpide.

Matkustusvälineistö itsessään on yhtä tapausta lukuunottamatta lähteelleen uskollinen. Matka alkaa ausseilla Lontoosta Sueziin yhdellä suoralla kuumailmapallolennolla. Toki matka voisi olla suhteellisen realistinen, mutta miksei matkaa voitu mennä junalla ja laivalla, varsinkin kun Fix lähti sinne samana päivänä ja oli vieläpä siellä odottelemassa heitä?

Fix on jopa Kalkutassakin ennen Foggia.

Kulkuvälineiden jälkeen päädymmekin nuoremman animaation heikompaan osa-alueeseen: hahmoihin. Hahmojen persoonallisuus on kaikilta osin hyvin lattea ja pääkaksikon kohdalla loppua päin peräti ärsyttävä. Herrasmies Fogg on lähestulkoon nenänvartta pitkin ylpeilevä tylsämielinen mulkku, joka aina luulee olevansa oikeassa ja sattuu valitettavasti olemaan oikeassa. Palvelija Passepartou on vielä ärsyttävämpi vähä-älyisyydestään sekä stereotyyppisen ranskalaisaksentin ja siitä syntyvän "oh la la" -huokausten takia. Fransmanni oikeasti hokee hokemaansa kokoajan pääasiassa epätoivon merkiksi, varsinkin kun hänen isäntänsä maksaa joka ikisestä asiasta keskimäärin 5000 puntaa. En muista BRB:ssä palvelijamme huolestuneen raha-asioista kuin vasta Atlantin ylityksessä, kun kauppoihin menivät heidän kaikki viimeiset matkarahansa.

50 minuuttia todellakin nakertavat tarinasta selkeitä osuuksia pois jättäen sen toisinaan puille paljaille. Toisin kuin BRB:n animaatiossa Foggilla ei ole periaatteessa mitään pointtia lähteä reissullensa kuin vain keikarimaisesti näyttää reformiklubin sohvien kuluttajille pystyvänsä siihen. BRB:ssä jellonamme saa matkasysäyksen todistaakseen lordi Guinnessin ja reportteri Ralphin ajatuksen maailmankierrosta oikeaksi muille klubilaisille, jotka selkeästi vähättelivät vanhaa ja raihnaista lordia. Paljon kiintoisampi motiivi kuin tuolla edellä.

Tämä tässä on rosvo, ei herra Fogg.
Herra Fogg löytyy ylempätä blogia.

Toisaalta animaatio on sinällään kiintoisa, että se näyttää pankkiryöstötilanteen, minkä vuoksi Fix lähtee Foggin perään poliisien luulevan hänen olevan ryöstäjä. Tässä kuitenkin tehdään sinällään outo ratkaisu, että pankin ryöstää 100%:sti Foggin näköinen pystykorva, mikä ainakin minussa tuo pientä tutinaa siitä, että onko tekijätiimi ollut laiska vai koittivatko he tuoda jännitystä katsojille? BRB:llä ryöstäjä ei ole kaksoisolento vaikka onkin saman lajin edustaja, mutta kokonaiskuva näyttää luonnollisemmalta, kun mehän emme näe sarjassa muita leijonia.

Leijonista puheenollen animaatiossa ei ole mitenkään laaja eläinkunta. Kaikki ovat lähestulkoon koiria. Toisista eläimistä muistan vain yhden satunnaisen sian, näätäkulttilaiset sekä prinsessan, joka taisi olla mielikuvituksettomasti kissa. Fransmannin transformaatio apinaksi on täysin turha, kun 95% hahmoista ovat koiraeläimiä. Tässä vaiheessa lienee jo arvattavaa, mitä mieltä olen espanjalais-japanilaisen animaation suhteen eläinvalinnoista.

Ja näin länsimaalaiskoirat aiheuttivat
Intian näätäpopulaatiolle pullonkaulaefektin
ennen lopullista sukupuuttoa.

Animointi on tasapaksua. Se ei ole hienoa, mutta se ei ole kamalaa soopaa. Oikeammin sanottuna piirrosjälki on aika tylsää katsottavaa. Hahmot enimmäkseen heiluttavat päätään takakenoon ja heilahtelevat aloillaan puhuessaan olematta kuitenkaan mitenkään erityisen elämättömiä, mutta silti tylsiä. Eräässä kohtauksessa sentään oli havaittavissa vähän laiskuutta, kun Passepartou ei edes katsonut kuunnellessaan konduktööriä Intiassa, vaan katsoo tyhjyyteen istuessaan penkillä lauseittensa välillä.

Duppi on juuri ja juuri siedettävää laatua. Pientä huulisynkkausvirheitä bongaa toisinaan tuon tuosta. Huvittavinta oli kuulla Eero Saarisen (BRB:n Phileas Fogg) ääni mainoksessa ennen animaation alkua. Porukasta erotin selkeiten mm. Mölli-peikkoa näytelleen Erkki Saarelan ollen kaartista se paras näyttelijä Fixin roolissa. Passepartoun ääninäyttelytyön tuomion voitte lukeakin edeltä.

Ilmeeni, kun näin Foggin moksauttavan Fixiä Lontoossa.

Katsottuani tämän tuotoksen rupesin miettimään milloin olin nähnyt BRB:n Willy Fogin viimeksi. Ryhdyinkin suoraan siltä istumalta katsomaan sitä piirroselokuvan jälkeen. Tämä katsomiskerta pisti minut arvostamaan entistä enemmän tätä klassikkoanimaatiota, kun löysin tästä paljon asioita, jotka olivat paremmin toteutettu australialaiseen verrattuna. Osan paremmuudesta jo selitinkin tuolla edellä, kuten Foggin motiivin reissuun. Mutta kyllä sitä tavaraa löytyy enemmänkin.

Toisin kuin australialaistuotannossa, BRB:n animaatio on selkeästi tehty käsi sydämellä. Aussiversiosta syntyy aatos, että koko juttu on tehty vain rahankiilto silmissä ja ehkäpä vähän koittaen koijata hölmöjä asiakkaita ostamaan heidän tuotoksen BRB:n sijasta. BRB:llä taas ollaan kunnolla mietitty asiat läpi. Tai no... ainakin suurimmalta osalta.

Kuinka aika riittänee, kun päivät hupenee
ja maailma on suuren suuri?

Hahmokaarti on mieleenpainuva, sillä jokainen hahmo on elävä. Ei ole päitä heiluttelevia, mielikuvituksettomia piskejä, vaan näemme varsin laajakantaisen eläinkunnan, ja jokaisesta hahmosta voi melkeinpä todeta rotunsa puolesta millainen on heidän persoonallinen linjaus. (Kauhistus kun oli aika rasistinen ilmaisu.)

Otan jälleen asiaksi Phileas Foggin, sillä näissä animaatioissa heidän persoonallisuutensa ovat kuin kaksi laivaa. Ei siinä, että tuli jo laverreltua tuolla edellä piski-Foggin persoona, mutta hurtta on kissaa huonompi persoona. Koiruus on ylistereotyyppinen herrasmies, jonka ääripiittaamattomuus ulkomaailmaan ei ole edes huvittavaa. Esimerkiksi, kun Passepartou laskeutui Kiinassa laivaan myöhässä paperilohikäärmeen selässä Fogg ei ollut yllättynyt tai iloinen asiasta. Sanoi vain palvelijalleen, että on sopivasti ruoka-aika. Jalopeura-Fogg taas on jalo ja kohtelias. Ei ole turhan ylimielinen ja ei jätä ketään pulaan. Hän on toki kaavoihin jäykistynyt herrasmies, mutta suorittaa asiat tyynesti ja päättäväisesti, on tietoviisas ja tulee toimeen vieraiden ihm... siis eläinten kanssa. Varsin hyvät pisteet hänellä mallikansalaisen roolihahmoksi, toisin kuin toisella Foggilla.

Vaikka BRB lisäilikin hahmoja heidän adaptaatioonsa, niin voi kyllä todeta, että ne ovat olleet harkittuja ratkaisuja. Kukapa nyt ei muistaisi Transferia, animaatiomaailman ehkäpä parasta valepukeutujaa, jolla on varsin kiehtovan outo silmä? Silmän välähdys on kyllä varsin nerokas keksintö, sillä se toimii hyvänä keinona paljastaa varsinkin nuorille katsojille, että sankariryhmä on vaarassa ja erottaa hahmon muista pahiksista persoonallisella tavalla. Tosin olen vähän ilkeä ja sanon sen, että Transferin taito olla syyllinen lähestulkoon kaikkissa matkaa hidastavissa elementteissä menee viimeistään Amerikassa inflaation puolelle. Miksei puhvelilauma voinut tulla ihan sattumalta kurinalaisessa jonossa junan eteen tai rosvot ihan itsenäisesti lähteä kultavankkureiden perään?

Transfer kuulee uraanin halkeavan.

Itseäni eniten huvittavat mielipiteeni Bullysta ja Ticosta. Muistan lapsena tykänneeni Ticosta niinkin paljon, että halusin saada samanlaiset housut kuin hänellä sekä hänen aurinkokellonsa. Bullysta en pitänyt ollenkaan. Aina valittamassa ja hidastamassa Fixiä. Nyt uudemman kerran katsottuani Tico oli se ärsyttävä ulisija, koska hänellä oli aina nälkä. Bully taas oli aivan mahtava hahmo. Häntä tuli aina sääliksi Fixin räyhätessä hänelle ja kun hän pääsi hommiin, niin hänestä näki, että hän tekee hommat täysillä. Juokseminen ei vain ole hänen juttunsa. Tarinallisesti Bully saa omasta mielestäni parhaan mahdollisen palkkion: Hän saa mätkiä Fixiä olan takaa kokemista vääryksistään.

"Here's Bully!"

Jokaisen jakson alussa nähtävä tilanteen katsaus Lontoossa tuo mieluisan muistutuksen siitä, että taustalla rypee vedonlyönti, missä on kyseessä sekä raha että maine. Paine pysyy aika intensiivisenä koko sarjan ajan. Valitettavasti nykyään, kun lähes kaiken voi katsoa digitaalisena, "jatkuu seuraavassa jaksossa" -osiot ovat menettäneet merkitystä. Toki se toimii niille, jotka katsovat tätä uskollisesti television kautta ja saavat jännitellä aina seuraavaan lähetyskertaan.

Kolikon kääntöpuolella Willy Fogin matkaseurassa ovat musikaaliosuudet. Suomenkielisessä versiossa kuulema on osa musikaaleista leikattu pois, joka kuulostaa varsin hyvältä asialta tässä tapauksessa. Laskekaa talikkonne ja soihtunne hyvät ihmiset, sillä en ole puhumassa intro ja outro -kappaleista, sillä ne ovat varsin mainioita. Olen nostamassa pöydälle tarinan aikana nousevat kappaleet, joista yksi toki on jaksojen lopussa soiva outro, jonka ristin nyt epävirallisesti "Vislaa vaan".

Henkilökohtaisesti tämä kohtaus on tyhmin ja laiskimmin
toteutettu karkuunpääsytilanne animaatiohistoriassa.
Passepartou vain kierähtää lehmä toiselle puolelle
ja jahtaavat munkit juoksevat heti hänestä ohitse,
kun hän on kyykistynyt.

Musikaalit ovat BRB:ltä varsin hämmentävä ratkaisu, sillä animoinnin ja laulujen yhteinen polku ei kulje samaa reittiä. Hahmoilla ei ole musiikin tahtiin menevää koreografiaa oikein nimeksikään ja vähän ikävästi suomalainen duppiryhmä ei omasta puolestani vedä tunnuskappaleita lukuunottamatta musikaaleja kovin hääppöisesti. Varsinkin Ticon laulu Yhdysvalloissa tunnostaa niin päälle liimatulta ja keskeneräiseltä, että saan kiittää kelausnapin sukupuuttoa. Lisätuskaa tuo laulun toisto toisessa jaksossa ja "Pääsimme vihdoinkin Amerikkaan" on viimeisellä esityskerrallaan jo kauhutasolla krapulaoksentelu. Yh...

Silmiinpistävintä tämän kertaisessa katsomiskerrassa oli hahmojen tupakointi ja puheet alkoholista. Muumejahan ollaan ainakin kertaalleen parjattu siitä, että Pappa ja Nuuskamuikkunen vetävät piippua, mutta se ei ole mitään verrattuna maailman ympäri reissuun. Varsin monella sivuhahmolla on sikari tai piippu huulilla sauhuamassa ja päähenkilöstö nauttii ruokailessaan ainakin viskiä ja tequilaa. Alkoholilla on toki sarjan juonen kannalta kaksi tärkeää tapahtumaa: Ensimmäisessä Fix viivästyttää Passepartouta tarjoilemalla hänelle hilpeää juomista, mutta Transfer puuttuu peliin kalauttamalla Fixin ja tarjoilemalla Foggin palvelijalle valepuvussa selkeästi jotain vahvempaa tavaraa, jonka jälkeen hän muiluttaa Passepartoun Japaniin, jotta saisi varmasti Foggin suunnitelmat piloille. Toinen tilanne on Meksikossa, kun Passepartou ostaa kaikki majatalon tequilapullot, jotta matkaajat pääsisivät jatkamaan matkaa kuumailmapallolla, kun laiva San Fransiscoon joutui myrskyyn. Tilanne vielä korostuu siten, että Passepartou saapuu takaisin isännän luokse pienessä huppelissa pullojen kanssa. Liekö hän maistellut lastista?

Rööki tosissaan palaa varsin ahkerasti.

En toki ole vääntämässä asiasta mitään härkästä, mutta on varsin kiintoisaa taas vaihteeksi, miksi puhutaan "nostalgisten" lastenohjelmien mm. väkivallattomuudesta sekä rauhanomaisuudesta. Tietyn tasoinen aikuisuus saa olla lastenohjelmissa, kunhan se ei ole selkeästi ahdistavaa tai seksististä. Tässä tapauksessa alkoholin käyttö pysyy minimissä ja on loppujen lopuksi osa juonta. Luotankin sitaattiin, jonka väitetään tulleen animaatiomestari Don Bluthin suusta: "Lapsille voi kertoa mitä tahansa, kunhan sillä on onnellinen loppu."

Sarjassa peräti näytetään, kun saluunassa on ammuttu yksi henkilö.

Palaillaan taas Iso-Britanniasta karkotettujen taskuvarkaiden ja prostitoitujen jälkeläisten tuotokseen. Odotettavasti se ei ole BRB:n maailman kierron veroinen. Se soveltuu tätä nykyään enemmän kuriositeettisena kokemuksena kuin laatuajan kulutuksena. Jos haluaisin naulata lapsia television ääreen, niin mieluiten laitan Willy Fogin marssimaan ruudulle, sillä se oikeasti viihdyttäisi heitä ja pitäisi heidät pitemmän ajankin tapittamassa hiljaa.

BRB Internacionalin versiossa vedetään oikeista naruista: se on hauska, viihdyttävä, kiinnostava sekä uskollinen alkuperäislähteeseensä sopivin maustein. Se tulee kestämään tulevaisuudessakin niin aikaa kuin kulutusta.

Ei se aussilainen noin kauhea ole, lordi Guiness.
Ottakaa mallia Foggista, kun hän on noin tyyni järkytyksestä.