Asterix ja Kleopatra

Tämä kohtaus on ehdoton suosikkini animoinnin historiassa
tunnelman luonnin toteutuksen osalta.

Ensimmäisen Asterix-elokuvan takkuisuus oli kyllä totaalisen epäonnistunut. Siitä puuttui kaikki mahdollinen, mikä oli Asterixissa hyvää. On toisaalta ihme, että seuraava pienikokoisen gallialaisen elokuva ilmestyi jo heti seuraavana vuonna.

Muistan joskus aikoinaan, kun tämä näkyi halkokännyköiden aikana putkitelevisiosta. Minulla oli hirmuinen pelko siitä, että eteen työnnettäisiin samanlainen karvakasa, sillä nämä kaksi elokuvaa näytettiin viikon erotuksella toisistaan. Pelko sai lisää löpöä, kun tämän alussa soi sama tunnusmusiikki kuin Asterix gallialaisessa. Vaan kuinka ollakaan, tämä filmi olikin saanut tietäjältä kolme tippaa taikajuomaa ja ryntäsi ryskyen läpi roomalaisista niin, että nauroin nokka kippurassa.

Eikä tilanne ole muuttunut näiden vuosien saatossa. Asterixin seikkailut muinaisessa Egyptissä on selkeä parannus edellisen elokuvan perseilyille. Tässä on vauhtia, huumoria, animaatiologiikkaa, musikaaleja ja kunnon tappeluita, villisikoja unohtamatta!

Tässä tutustumme roomalaisten kuuluisaan
"käpälämäki" -taktiikkaan.

Tarina noudattelee uskollisesti sarjakuvatarinaansa, mutta uskaltaa toisinaan poiketa siitä. Tarinahan lähtee siitä, että Kleopatra haluaa näyttää valloittajalleen, Julius Caesarille, että hänen kansa on edelleen kykenevä rakentamaan vakuuttavampia rakennuksia kuin roomalaiset. Hän pestaa työhön arkkitehti Numerobiksen, jolla on vain kolme kuukautta aikaa saada Julius Caesarin palatsi valmiiksi tai joutuu pyhien krokotiilien ruuaksi. Numerobis käy kysymässä Galliasta asti tietäjä Akvavitixia apuun ja mukaan tulevat myös Asterix ja Obelix. Egyptissä Numerobiksen kilpailija Ammoniakis tuottaa hänelle ja galleille päänvaivaa mm. lahjomalla kiviä rahtaavat veneet tyhjiksi ja sulkemalla gallit pyramidiin. Lopulta kuitenkin Ammoniakis joutuu yhdessä kätyrinsä Naskaliksen kanssa työskentelemään Numerobiksin piikkiin, mutta sitten roomalaiset sotkeutuvat asiaan hyökkäämällä työmaalle. Gallien ollessa liian paha vastus roomalaiset alkavat pommittaa palatsia katapulteilla. Kleopatra kuitenkin saa tietää tästä ja saa Caesarin lopettamaan hyökkäyksen. Kolmen kuukauden urakka saadaan tehtyä määräaikaan mennessä ja kaikki ovat onnellisia, paitsi pyhät krokotiilit.

Tarinaa on toki kopeloitu siten, että uudelleen suunnitellut merirosvot nähdään peräti kahdesti, roomalaiset kaappaavat tietäjän, egyptiläisvakooja Ginfisin muuttuminen übervakoojaksi ja Permanentis puuttuu kokonaan tarinasta. Muutokset rikastuttavat tarinaa ja luovat uusia hauskoja tilanteita, jotka selkeästi toimivat mainiosti animaatiossa. Naperona naiivisti ihmettelin miksi Permanentis ei ollut mukana, vaikka hän ei olekaan hahmona kovinkaan merkittävä tarinassa.

Tämä ei ole kuva tyhjästä salista, vaan kuvassa on
naamioitumisen mestari. Etsi se!

Tarina alkaa sopivan hitaasti, esittelemällä panoroiden Alexandrian kaupunkia, jonka roomalaisten legioonien lukumäärä ja vaikutus egyptiläisten elämään lisääntyy jokaisen panoroitikohtauksen jälkeen. Koko kohtaus antaa eloa maailmaan sekä pientä historiikkia katsojille, mikä on hyvä juttu.

Kaikista mahtavinta tässä animaatiossa todellakin on se, että se käyttää selkeätä animaatiologiikkaa. Kaikki on mahdollista ja se toteutetaan varsin poikkeavan humoristisella tavalla. Esimerkiksi palatsin työmaalla, kun kolme miestä yrittävät nostaa nosturilla kiveä ylös. Paikalle tarvitaan vielä neljäs mies, joka heiveröisestä rakenteestaan huolimatta on se vaadittu vastapaino nostamaan kivi ylös. Samalla hetkellä alkaa ruokatauko ja torvensoittaja tekee ilmoitustöräyksensä juuri nosturin alla. Kolme miestä lähtee jo syömään viimeisen miehen vielä jäävän pitelemään nosturia täysin pystyssä, kunnes hänkin lähtee, jolloin nosturin kivi läsähtää torvensoittajan päälle ja torvesta tulee vielä lyhyt ilmapallon pörinää muistuttava ääni. Uskokaa pois, että tämä tilanne on hauskempi liikkeen ja äänen kera!

Hetki ennen ensimmäistä työtapaturmaa.

Animointiosastossa on selkeä parannus, sillä tässsä elokuvassa näemme eksponentaalisesti enemmän kuvakulmia kuin ensimmäisessä leffassa. Turhia looppeja ei ole, joten tarina ei laahaa niiden puolesta paikallaan. Nekin loopit jotka näkyvät, ovat perusteltuja. Esimerkiksi Akvavitixin pelastusoperaatio, sillä kaikki vankilathan ovat samanlaisia: kun kerran on käynyt yhdessä, niin on käynyt kaikissa.

Ja voi miten paljon yksityiskohtia tässä on taustakuvissa! Hieroglyfejä näkee lähes joka paikassa. Tämänkertaisessa katselukerrassa tuli peräti bongattua pari sellaistakin asiaa taustalta, joita en ollut havainnut aiemmilla katsomiskerroilla ja tällaiset pienet kivat jutut ovat aina hauskoja.

Yksityiskohtien määrä on todella suuri.
En ollut edes aiemmin havainnut tuota sfinksin piippua!

Hahmot ovat toisinaan varsin simppelisti tehtyjä, mutta Obelix on sentään saanut vyöhönsä soljen takaisin. On oikeastaan yllättävää miten paljon senkin olemassaolo toi kuvitteellisesti osan hiidenkiventoimittajan persoonasta takaisin. Yksinkertainen piirrostyyli ei vahingoita elokuvaelämystä, vaikka vähän muodottomuuttakin havaitsee toisinaan.

Edellisessä animaatiossa oli peräti kaksi "laulua", mutta ne olivat suomidupissa toteutettu tajuttoman huonosti, että niistä ei edes tohtinut sanoa mitään (ohjeistuksena on ollut varmasti: "vedä laulaen ilman säveltä, vaikka se sävel soitetaankin taustalla myöhemmin"). Tähän animaatioon on peräti vedetty kolme musikaalia, joita tosin voisi loppujen lopuksi luonnehtia "big lipped alligator"- hetkiksi. Ne ovat kuitenkin viihdyttäviä ja ensimmäisessä musikaalissa esitellään peräti pieni historiaopetus: Kleopatra kylpi aikoinaan vuohenmaidossa pysyäkseen kauniina. Kyseisen musikaalin kruunaa Kleopatran leijona yrittäessään laulaa emäntänsä tavoin.

Ammoniakiskin tarjoaa
meille svengaavan keittiömusikaalin.

Olen kuitenkin nähnyt tämän jo halkojen aikakaudella ranskan kielellä ja voin sanoa, että se on englantiin verrattuna parempaa. Englantidupissa peräti kuulee ranskaduppia, kun hahmot karjuvat hädissään, mikä on nirppanokkaisuuteni takia ärsyttävää toisinaan. Lisäksi Kleopatran englannin kielinen ääni on omaan makuuni turhan moderni ja nuori. Ranskalaisessa siitä paistoi ylimielisyys hyvällä tavalla. Palan painikkeeksi täytyneet mainita, että englantidupin ensimmäisessä musikaalissa laulaakin ranskalainen Kleopatra. Eipä siinä mitään, kun hän vetää globaalista lalalalaa:ta.

Asterix ja Kleopatra on selkeä parannus edeltäjäänsä ja sehän näkyykin pelkästään sillä, että ranskalaiskaksikko oli mukana tekemässä tätä. Huumori on nostettu moninkertaiseksi jopa alkuperäiseen sarjakuvatarinaan verrattuna. Lähteessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta elokuvaversio osaa mennä omassa maailmassaan kultaista tietä.

Mikä nyt olisikaan muinaiseen Egyptiin
liittyvä tarina ilman Sfinksin nenää?