Katastrofin odotus jatkuu muumeilla. En toki ole lukenut tätä tarinaa pitkiin aikoihin, enkä edes tätä joulukalenteriakaan varten, niin jäänee paljon spekulaation valtaan, miten paljon tässä on kyseisestä novellitarinasta otettu suoraan. Kuitenkin kuusen haku toisen mailta on niin perusvitsi meidän kulttuurissa, että uskon sen löytyvän. Mutta sen uskon, että toisen kuusen kaatumista ei tapahtunut kirjassa.
Mutta joulukalenterin lopuksi tämä jakso tuntuu vähän tuon ajan perus maltilliskristilliseltä soopalta, mikä oli jo lapsenakin niin tavattoman pitkäveteistä, että ei ole ihme miksi meikäläinen astui ateismin sekaiseen pakanallisuuteen.
No, onhan se alkuperäinen Doom hyvin kehuttu tapaus, vaikka senkin kolmos episodi on varsin helppo ja vika kenttä on ohi parhaimmillaan 18 sekunnissa. Kyllä tällä sarjalla on sen verta vahva alku ja keskiosa, että loppu ei hiljentyneellä tahdilla pääse pilaamaan kokonaisuutta. Ääninäyttelytyö on ehdottomasti painimassa raskaassa sarjassa Disneyn elokuvien, Muumilaakson tarinoiden sekä Asterix ja suuri taistelu-elokuvan kanssa.
Valitettavasti tässä alkaa jouluaaton stressit nakertamaan itseäni. Yritin parhaani laittaa vihoviimeisen laulu sanat, mutta minulle ei vaan nyt iskeydy päähän, mitä tässä ensimmäisen säkeistön toisen rivin riimittävän rivin lopussa edes sanotaan. No, olkoot se teille jonkun tason joulupähkinä. Hyvät joulut!
EDIT: Ravdnar selvitti tämän "mysteerin" saman päivän aikana. Kiitos!
Taas alkaa sataa lunta Ja tummuu hiljaa yö Jää nukkuu talviunta Ei aalto rantaan lyö
Taivaalla tähti jo loistaa Niin hellän lämpöinen Se huolet pois mielistä poistaa On olo jouluinen Näin meillä on jälleen kuusi joulun
Ken pakkasta nyt muistaa Kun meillä lämmin on? Ja aatosparkain luistaa Nuo kevätauringon
Talvemme pitkän ja harmaan Me kestää voimme näin Kun latvassa kuusemme armaan On tähti kynttiläin Sen loiste toi meille taas joulun
Vaarallisuuden lähestymisen merkeissä päädymme erään aikakauden loppuun: nimittäin tämä oli kasetin viimeinen jakso. Eikä se ollut kovin kunnioitettavasti tallennettu, sillä kertojan alkusanat ovat kokonaan jääneet pois ja Niiskuneiti ei edes saa ensimmäistä säkeistöäänsä laulettua loppuun, kunnes Afrikan nouseva aurinko yllättäen kohoaa ja kajahtaa: "Nants ingonyama bagithi baba!"
Vähän antiklimaattinen lopetus joo, mutta eipä sitä tuolloin vielä tiedetty, oliko tämä se varsinainen viimeinen jakso, joka oli nyt jäänyt valitettavasti pysäytettyä reippaasti ennen aikojaan. Olihan se vanhemmalla iällä positiivinen yllätys itselleni, että onhan tässä vielä yksi jakso vielä tämän jälkeen.
Lapsuudessa Niiskuneidin laulu oli omaan makuun aika plääh, sillä minulla oli toisaalta muutenkin vähän negatiiviset tuntemukset häntä kohtaan, kiitos isoveljen lällättelystä verraten minun ja Niiskuneidin itkuisuutta keskenään. Nykyään tätä laulua toki nyt näkee uusin silmin, mutta samalla on hieman puskista tulevaa, että Niiskuneiti kaikista hahmoista pääsee laulamaan näin itseironista laulua ja vieläpä ainokaisena hahmoista, joka saa vääntää vieläpä toisen säkeistönkin, kertosäkeen kera. Ei siinä, onhan Titta Jokisella varsin mainio ääni.
Joko lahjat sä teit? Haitko myös kuusipuun? Kortit postiin kai veit? Teitkö kaiken myös muun? Onkohan kynttilää keskenkin syötävän? Sillä joulu nyt saapuu Lunta on maas On niin vaarallista Kun joulu on taas.
Joko puuron sä teit? Kakut tortut ja muut? Kääröt piiloon kai veit Ettei nää herkkusuut? On kai kahviakin, glögi lämmittävin? Sillä joulu nyt saapuu Lunta on maas On niin vaarallista Kun joulu on taas.
Ninnin viimeinen jakso on tämän sarjan lyhyin, mikä sinällään toisaalta on huvittavaa, kun kasetilla jakso alkaa siitä kun kertoja sanoo "äidistä se oli hauskaa," ja loppu jättää mysteeriksi, ketä pahemmaksi muumit ovat Ninnin nyt kasvattaneetkaan.
Mutta varsin mielenkiintoista on kyllä, miten vaihtelevissa määrin on eroja jaksojen pituuksissa. Silmämääräisesti keskiarvo näyttäisi roikkuvan 8-9 minuutin välimaastossa, mutta onhan tämä varsin erikoista näin nykystandardeilla. Nähtävästi ennenvanhaan ei ollut niin paljon merkitystä, miten pitkiä jaksot olivat. Toisaalta oma spekuluutio sanoo, että tämä kai on ollut osana niin sanottua makasiiniohjelma formaattia, missä sitten on pystytty joustamaan ohjelmien pituuksien kanssa turhanpäiväisillä juonnoilla tilanteen mukaan, kuten Pikku Kakkosessa. Parhaimmillaan se on ollut "no huh huh, mitä paskaa. Laitetaan suosiolla seuraava pätkä," ja pahimmillaan ollaan tungettu jotain tavattoman pitkäveteistä, kuten miten kukko kiekuu eri kielillä.
Tämänkertaisella katselukerralla kuulin ensimmäistä kertaa Pikku Myyn turhautuneen ähinän ja puhinan katsellessaan Ninnin epätoivoisen näköistä leikkiä. Onhan se varsin rankkaa, mutta totuuden mukaista settiä, mitä Myy loppujen lopuksi laukoo Ninnille. Ja sepä onkin se, mikä antaa Ninnille kasvot, kun hän suuttui Papalle. Aivan sama mitä Mamma sanoo. Olen nyt vähän tuhmana, että tulee risua, vink vink, röh röh. Huoh... millaiseksi maailma minutkin nyt on muovannut?
Vielä mahtuu mukaan Ninni, joka omin silmin tuntuu olevan alkuperäisistä muumitarinoista kaikkein suosituin. Onhan se kertomus osoitus siitä, miten välittävää sorttia muumiperhe on.
Tällä kertaa vaimoni hoksasi erään mielenkiintoisen asian. Nimittäin Mamman isoäidin resepteissä seisoo "jos tuttavat käyvät utuisiksi ja heitä on vaikea nähdä." Kyseessä ei välttämättä siis ole parannuskeino näkymättömyyteen vaan ehkäpä likinäköisyyteen. On se tulkitseminen hauskaa hommaa.
Tätä jaksoa ei jälleenkään ollut meidän kasetissa, mutta minulle on jäänyt muistikuviin se, että olen nähnyt tämän jakson esityspäivänä. Hauskana elementtinä tälle toki oli, että olin muistellut, että Ninni itse olisi ollut puussa pudottamassa omenia.
Mä tykkään kun pulleita omppuja saan Mut pienet ja vihreät myös otetaan Mä tykkään kun poski sen on punainen Kun leikkiä kauan saan kanssa sen Rullaten, hyppien, nauraen, pelaten, muristen, rähisten, iloiten, putoen! Tuo yksi omppu vaikka satakin Mulla nääs on vahvat valkohampaat
Muumeissa meri on ollut aina tärkeä elementti. Siinä toki oli se, että Janssonit oleilivat suhteellisesti saaristossa, joten sieltä on hyvä ammentaa tavaraa kirjoihin ja sarjakuviin, mistä sitten saadaan aikaan muitakin adaptaatioita.
Alku alkaa arvokkaasti, että miten hyvän yliampuvaa näyttelyä meille suodaan. Mutta se helpottaa ymmärtämään Muumipeikon ja Muumipapan tunteita. Ensiksi Muumi ei edes peittele ironiaansa, josta hän sitten ei pysy lainkaan housuissaan ja innostuu aivan yli äyräidensä. Robinson Crusoe fanaattisuus nostaa selkeästi päätään. Pappakin kuulostaa yhtyvän poikansa riemuun, kunnes hän ilmoittaakin miten asioiden laita onkaan ja miten nolo hiljaisuus tulee, kunnes Muikkunen natisee liitoksissaan.
Hylkytavaran keräily on kyllä ollut asia, jota itse olen halunnut päästä toteuttamaan ja tämä jakso ei todellakaan helpota haaveilua. Toki nykyään, kun on sen verta uppoamattomat laivat, niin ei varmasti tule muumien tasoista saalista, kuten viskilaatikoja. Tietämättömän oletuksia nämä.
Niiskuneiti pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla esiin tässä sarjassa. Toisaalta minusta Niiskuneiti muutenkin kuulostaa hyvin lapsekkaalta ja toissijaisena hahmona tässä dialogiensa suhteen. Mutta hyvä, että saadaan hänellekin vihdoin ja viimein tarinaa vetävä rooli.
Kahden rauhallisen jakson jälkeen viimeinkin tapahtuu jotain dramaattista. Toki olihan se edellisessä jaksossa myrskyn tulo myös piristävää, mutta tämänkertaisessa myräkässä on enemmän maailmanlopun tuntua. Hiekkaa ja tavaraa lentelee ja lopulta telttakin menee omille teilleen. Kertojan kuvailut ovat todella monivivahteisia ja näin luonnon armoilta kärsimättömälle urbanisoidulle milleeniumille ne tuntuvat hyvinkin sellaisilta, että ne avaavat mieltä luonnon mahdista.
Niiskuneidin otsatukka kärähtää jotenkin, enkä tälläkään kertaa hoksannut katsoa, miten hänen tukkansa on salattuna ennen kuin aamu koittaa. Mutta Pikku Myyn pilkkalaulu kyllä kruunaa tämän jakson ylivoimaisesti. Peräti lapsena opettelin tämän laulun, vaikken sitä koskaan käyttänytkään yhtään mihinkään.
Ukkonen löi, salamoikin Kaikki maattiin pitkin poikin Aurinko kun nousee valju Niiskuneiti on niin kalju Karvaton kuin kurja rotta Kyynelistä täyttyy potta Karrelle kun paloi letti Vanha tenho, voimas petti Siksi voin vain toivottaa Onnea nyt parempaa!
-Mutta rotat, eiväthän ne oo... ole kaljuja. -Minä laulan vielä toisen säkeistön! -Kiitos, mutta älä!
Hattivattien saaren tuntua on tällä kertaa. Ovathan nämä tapahtumat samasta kirjasta. Tosin rietasta elämää viettävät villasukat uupuvat ja myrsky on nostettu isommaksi uhkatekijäksi.
Sinällään tämä jakso nyt tuntuu olevan vähän alavireinen. Vaikka jokaisessa jaksossa ei kovin paljoa välttämättä yhtä tai kahta merkkitapausta lukuun ottamatta tapahdu, tässä on vähän lattea tunnelma. Saavutaan vain saarelle, syöpötellään ja sitten päädytään telttaan.
Tai sitten tämä kaikki johtunee taas siitä, että nostalgia-arvo on matalalla, koska tätä jaksoa ei ollut videolla.
Kesä. Kesä on tullut. Hoi kaikki, hei nyt on kesä!
Kyllä, kun kaikki joulukalenterit kykkivät vain yhden kuukauden ympärillä, niin tämä joulukalenteri vetää pitemmän korren: Vedellään koko vuosi! En todellakaan muista yhden yhtäkään joulukalenteria Ylen ja silloisen FST:n puolelta, missä olisi ollut talven lisäksi yhtään mitään muuta vuodenaikaa. Toki voin myöntää, että kalentereiden katselu on jäänyt vähän toissijaiseksi asiaksi teini-iän alettua, mutta tämä on jälleen kerran sulka tämän sarjan hattuun siitä, miten erilainen tämä uskaltaa olla!
Toisaalta minusta tämä jakso on ollut monella tapaa mielekäs. Alun helteys on osattu saada aikaiseksi ilman ylenmalkaista keltaista valoa ja kertojalle ollaan varattu varsin paljon kuvausta, että näin suoralta muistilta en muista näin pitkää kertoilua olleen ensimmäistä jaksoa lukuun ottamatta missään. Muumipapan innokkuus ja dramaattinen äänenkäyttö myöskin kantavat tätä jaksoa vankoilla käsivarsilla.
Lisäksi tulen muistamaan hyvilläni tätä jaksoa siitä, miten vaimoni aikoinaan katsoessaan ensimmäistä kertaa tätä sarjaa ruotsiksi, ja myöhemmin esikoiseni sitten suomeksi, olivat molemmat ihmettelemässä samaa asiaa: Miten tässä voi olla kesä, vaikka tämä on nimeltä joulukalenteri? Voi minun höpsöjä söpönassusiani~<3
Pieneen hetkeen ollaan lapsuuden suosikkijakson parissa. Näin aikuisena tunnostaakin, että tämä jakso on se äärimmäisin huippu tässä sarjassa. Tässä jaksossa tuntuu olevan paras dialogi, ääninäyttely, miimikointi, tapahtumaketju sekä huumori.
Esi-isä varastaa Maailman viimeisen lohikäärmeen tarinan tässä aivan kokonaan itselleensä, ja pakko sanoa, että tämä on ehdottomasti se paras adaptaatio tästä tarinasta ylivoimaisesti. Ehkä syy miksi tämä on näin johtuu ihan vaan siitä, että me jo tunnemme esi-isän. Se on jo tuonut omanlaisen kaaoksen ja on tuttu tapaus jo. Toki onhan lohikäärme jo kaikille tuttu taruolento ennestään, mutta kun sen tarinallinen elinkaari on vain yhden tarinan ajan, se kärsii epäpidettävän mulkun roolista. Esi-isä toki on myös karkealuonteinen, mutta se on tuhat vuotta vanha, asustaa kaakeliuunissa ja tehnyt ryteikön sen eteen. Sillä on jo etukäteen esitetty persoona ja ihmisillä on taipumusta nauttia tutusta ja turvallisesta.
Dialogin toteutus on hauska. Nuuskamuikkunen kuulostaa enemmän itseltään, eikä näyttelijältä, joka sen takana istuskelee mikin kanssa. Hahmot muutenkin tuntuvat olevan paljon eläväisempiä näyttelyn suhteen ja Leena Uotilan rääkäisy mikkiin uhkuu niin ihanaa raivoa, että sitä ei pysty hyvällä maulla toteuttamaan kuin ainokaisen kerran. Myyn ja Muumin väittelyt keskenään ovat ehdoton suola. Esi-isän mörinöiden jälkeen, totta kai.
Nuuskamuikkusen pommi on kyllä sellainen asia, mikä nostattaa varsin monia hauskoja kysymyksiä, että en tahdo olla nyt tosikko asian kanssa yhtään. Jo lapsena odotin tätä kohtausta, koska tämä nyt vaan oli huvittava ja odotuksen arvoinen. Räjähdyksen jälkeinen keltainen valokin tuo kiintoisan elementin koko tilanteeseen. Ja lopun koristaa Nuuskamuikkusen klassinen keski... siis etusormen näyttö Muumille.
Ohhoh, jälleen jakso, mikä puuttui kasetilta! Ettei vaan ole ollut joku kiireinen päivä taikka muuta ihmeellisyyttä?
Perus Kevätlauluhan meillä tässä onkin tarjolla: Nuuskamuikkusta vituttaa kaikki, Titiuu tulee häpisemään, saa nimensä ja tilanne raukeaa. Itselleni tämä tarina on ollut aika lailla täytetarina Muumilaakson tarinoissakin. Mutta antaahan se syventävää pohjaa Nuuskamuikkusen persoonalle, että hänelläkin on omat mielihalut erakkomaisuuden lisäksi. Heikki Määttäsen roolista toki paistaa hänen muut roolitukset läpi, mutta hänellä onkin varsin muistettava ääni, että silmän välähdys ei olisi yhtään hassumpi efekti muistuttamaan hänen paremmin tunnettua roolia, Transferia.
Mutta tässä ei pelkästään ole yhtä tarinaa, vaan avataan jo esi-isän tarinakaavan seuraavaa hetkeä. Se on varsin sääli, että esi-isän äänestä ei ole mitään merkintää, sillä oman muistini mukaan ruotsinkielisessä äänityksessä esi-isän äänenä oli hänen ensiesiintymisen koiramaiset äänet. Ja Maailman viimeisen lohikäärmeen alkuaskeleet saadaan aikaiseksi.
Vihdoin ja viimein saadaan loputkin Muumitalon asukkaista hereille. Eihän ne kaksi muuta ole edes heräilleetkään, toisin kuin Mamma.
Posetiivin sävyttämä kevät antaa kyllä varsin juhlallisen sävyn. Ja sekin, miten kaikki vaan miltein hetimiten herättyään hääräytyvät ulos tavaroitten kera, on harvinaisen vilkasta menoa tälle sarjalle. Miten parempaakaan kevätjuhlan fiilistä voisikaan saada.
Niiskuneidin (Titta Jokinen) krookukseen päätyneekin Taikatalven tarjonta tässä sarjassa. Voipi olla yksinkertaisesti sitä mieltä, että tämän kirjan uskollisempaa adaptaatiota ei varmaan olekaan. Toki pakko nolona myöntää, että Muumien maailma on minulla aina jäänyt kesken, pörröisestä ulkonäöstä huolimatta. No, ehkä joku kaunis päivä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Muumien maailma -fanit ovat hakanneet minut tohjoksi. Ja vasta sen jälkeen, kun raastuvasta ollaan saatu sopivat korvaukset. Ehkä.
Lasikeskustelun jälkeen pääsemme todennäköisesti ihan tätä sarjaa varten käsikirjoitettuun osuuteen. Sarjan salattu suosikkihahmoni esi-isä pääsee viimein ulos uunistaan aiheuttamaan kaaosta. Tauno Lehtihalmesin jyrisevän kaltainen ääni toimii Muumipapan rojalistisanomia lukevalle narsistin persoonalleen. Lisäksi on hauska nähdä miten tönkkönä Papan miimikkokin on dialoginsa aikana. Mutta kun hän liikkuu, niin se on todellakin hauskan dramaattista.
Muumipeikon rääkäisy esi-isän puraistessa nauratti lapsena suht monet katsontakerrat. Onhan se aika yllättävä ja hauskasti vielä näytelty kohtaus. Ja kertojan loppusanat ovat kyllä kultaa, mitkä todellakin kiteyttävät esi-isän olemuksen komeilla kehyksillä.
Ensimmäistä kertaa olin lapsena sen verta fiksu, että ymmärsin nyt jotain puuttuvan tästä kasetista. Ja se oli tämä jakso, sillä seuraavassa jaksossa meno oli selkeästi toisenlainen. Tämän jakson puute näin aikuisena säälittää, sillä tämä on varsin herttainen. Jäihän se edellinen jakso varsin alakuloisesti roikkumaan.
Muumipeikon äiti, Aino Lehtimäki, kuulostaa omaan makuuni kaikista ikääntyneemmältä Muumimammalta suomiäänissä. Periaatteessa tulee jopa mieleen Muumilaakson tarinoiden japaniääni näin kuuntelematta mieleen. Mutta vanhasta äänestä huolimatta hänestä kuuluu huolehtivaisuus, mikä on aina avainasemassa Muumimamman kanssa.
Jaksohan on varsin leppoinen. Olen pitänyt, miten tämän sarjan alkuosa oli miltein kauhunomainen, sitten lievää kriisiä Hemulista sekä nautintoa lumisateesta, ja nyt saadaan helpotuksen tuovaa kevättä. Toki Mamman poltellessa filminpätkiä olin hetken, että tapahtuuko nyt tässä mitään, ennen kuin Tuutikki ja Myy ilmestyivät. Siihen kohtaan oltiin upotettu hetken verran liikaa aikaa. Mutta Muumipeikon viimeisistä sanoista tykkään todella paljon näin isänä, vaikka lauseessa kyseessä onkin äiti.
"---villahousunsa heittää ja kaappiinsa piilottaa!" Ja näillä sanoilla alkoi tämä jakso kasetilla. Menneen ajan ihanuuksia nämäkin, kun piti olla paikan päällä orjallisesti sillä kellon lyömällä ohjelman alkaessa. Uusintoja saattoi toki olla, mutta eipä sitä opittu kunnolla lukemaan kuin vasta vuosia myöhemmin, niin ei voinut ohjelmaluetteloakaan selailla laatuohjelmien toiveissa. Televisio oli päällä silloin, kun se sattui olemaan päällä.
Kevät lähestyy vääjäämättä ja sen näkee jo lavasteistakin, kuinka puut eivät ole enää niin harmaita kuin aiemmin. Omassa tapauksessani tämä jakso on ollut jokseenkin rento verrattuna muihin, kevättykkien pauheesta ja heiluvasta kamerasta huolimatta. Puhumattakaan lopun murheellisesta menosta.
Näin monennen jakson kohdalla olen aina ihannoinut miimikkojen menoa tässä sarjassa. Puvut ovat todella laadukkaita, ja suurena ihmettelyn aiheena onkin ollut koko ajan, miten näyttelijät pystyvät näkemään noissa asuissa yhtään mitään. Mutta silti heistä ei näy, että he olisivat täysin ummikkoina kulkemassa pitkin lavasteita, vaan ovat täysin tietoisia ympäristöstään.
Mä oon Tuutikki Ken käänsi hattunsa näin, väärinpäin Mä oon Tuutikki Ken kevättuulta tässä haistelee Pian alkavat hurjat myrskysäät Mylvivät lumivyöryt, kohta näät Maa kylkeään kääntää pian Kaikki on toisenlaista Kaikki saa pois villahousunsa heittää ja kaappiinsa piilottaa!
Reippailija-Hemulin saaga saadaan päätökseen, ja kasetilla tälle jaksolle tuli mieleen jääviä tapahtumia. Ensinnäkin jakso alkaa siitä kohtaa, kun Hemuli nousee ja alkaa puhelemaan itsekseen lumilinnansa luona. Toiseksi, koko jakso menee täysin mustavalkoisena. Liekö tullut paineltua kuva-asetuksia justiinsa ennen nauhoituksen aloitusta?
Kolmanneksi kuvittelin pitkän aikaa, että tässä olisi peräti kaksi erillistä jaksoa. Nauhoitusta suorittava oli kuvitellut jakson loppuvan, kun ruutu pimeytyi Muumin näyttäessä kirjoitustaan ja äkkiä laitettiin nauhuri taas raksuttaa, kun Surku taapertelee esiin. Onneksi ei kuitenkaan mitään dialogia menetetty tällä kertaa. Mutta enpä lapsena ja esiteininä mitään epäillyt, että nämä olisivat olleet tavanomaista lyhyempiä jaksoja.
Koko jaksolla kuitenkin oli lapsena omat mieltymyksensä. Alun lumimyrsky muistutti edellisen jakson menoa, ja todennäköistä on, että tämän sarjan vuoksi nautin lumisateesta erittäin paljon. Melkeinpä muistelen haikeudella parin vuoden takaista lumimyrskyä.
Lumisotakin oli lapsena hauskaa katseltavaa, vaikkei lumipallot muussautuneetkaan. Nykyään aikuisena minua eniten huvittaa, miten murhanhimoisesti Vilijonkka kuikkii lumilinnan takaa ja on aikeissa viskata lumipallon, kunnes vihreä olio viskaiseekin häntä pallolla. Ja näin kirjaillessa iski muistikuva, miten kakarana epätoivoisesti haaveilin, että kunpa yksi lumipalloista lentäisi tuohon torveen kesken soiton.
Surku-koiran kohdalla jännitystä toi susien silmät. Surkun osuus onkin ehkäpä pisin yhtenäinen otos, mitä tässä ollaan käyty, mikä on myöskin aikamoinen saavutus. Ja näköjään muistikammat taas aktivoituivat, sillä tämähän jakso räpsähtää kesken. "Surku taapersi perässä. Se tuntui hänestä---"
Lumisateen ollessa tämän jakson iso juttu, minulla oli kauniina ajatuksena laittaa tähän pieni kerronta miten tämä joulukalenteri periaatteessa toimi. Ennen kuin muumit ilmestyivät ruutuun, niin nähtiin ensin alkujuonto, joka erosi tuon ajan perinteisestä ohjelmajuonnosta. Erona oli lyhyt alkuintro, jossa oli lyhyt zoomaus kohti TV1:n tunnusta ja jonkinlaista tekstiä päin, jossa ainakin komeili sana "joulukalenteri." Juontaja höpisi jotain puolityhjänpäiväistä, ihmetteli joulukalenterin kuvitusta, joka todennäköisesti oli Markus Majaluoman piirustama, ja avasi niiden luukkuja päivämäärien mukaan. Mitä kuvasta muistan, siellä oli sivuvaunullisen moottoripyörän kanssa oleva Joulupukki, jota kuvausryhmä oli kuvailemassa kadulla, jossa oli vaikka minkälaista porukkaa.
Mutta tämä olisi pitänyt kirjata jo kaksi luukkua sitten, sillä omat muistikammat olivat, että seuraava olisi ollut nyt tässä jaksossa, mutta tämän aamuinen muistelu pisti kapuloita rattaisiin. Mutta kasetilla ollut ainokainen alkupätkä oli ja meni kahdeksannessa osassa, mutta kuvaillaanpa sitä tekstimuodossa kuvan puitteissa: Juontaja alussa kertoili, miten pitkä maa Suomi on, kun pohjoisessa on paljon lunta ja kunnon talvi, kun taas etelässä on pimeää ja loskaista. Kuvituksesta hän totesi, että pakkasta ei taida olla paljoa, kun kuvaajilla on paljaat kädet, sataa suuria lumihiutaleita ja on lunta niin paljon, että voi hiihdellä. Luukku 8 löytyikin hiihtäjän repusta ja juontajan ihmeteltyä ketä kissa vahtii (kissakin oli oma luukkunsa, jota ei oltu vielä avattu) ja kenen häntä repussa roikkuu. Luukun alta löytyi nukkuva hiiri, johon sitte tuli ääniefektinä kuorsausta. Sen jälkeen vasta alkoi tämä varsinainen sisältö, eli muumit.
Kuitenkin edelliseen jaksoon nähden tällä kertaa tapahtuu vähän enemmän. Tai ainakin itse lapsena pidin tästä jaksosta. Muumipeikon ilmalento oli hauskaa katseltavaa niin visuaalisesti että auditiivisesti. Tom Pöysti vetää tässä aivan täysillä ja voittaa ruotsidubin hiljaisuuden 6-0.
Mutta sitten uimahuoneessa tulee harvinaisesti epäsynkkausta äänien kanssa. Ääninäytteet tuntuvat tulevan etuajassa hahmojen heiluntaan nähden, kunnes Tuutikki alkaa kertomaan mitä Hemulin kanssa kävi pienen valheen jälkeen. Itsellä ei ole täysin tarkkoja muistikuvia, miten kasetilla tämä kohta meni, mutta ei ole yhtään takuuta siitä, että oliko epäsynkkausta korjattu mitenkään.
Näin loppuun voinee sitten toistaa, että muita alkujuontoja kasettiin ei ole tallennettu syystä taikka toisesta. Ainut poikkeus on jostain myöhemmästä jaksosta, en muista missä, mutta siinä nähdään vain tirpan kylvettävän jalkojaan saavissa. Mitään muita alkupuheita ei löydykään.
Ensimmäisen jakson jälkeen vastaan tulee jakso, jota ei löytynyt videokasetista aikoinaan. Ja jostain syystä en sitä lapsena edes tajunnutkaan, että tästä puuttuisi jokin nyt välistä. Aikoinaan luettuani Taikatalven joskus teini-iän kynnyksellä, muistan lukiessa olleeni peräti hämmentynyt, että tässä löytyy tällainen aukontäyte, missä hemuli tuo ärtymystä vieraisiin ja miten Muumipeikko ja Tuutikki ovat huvittavasti kiikkutuolin alla pitämässä salakokousta. Toki tässä tapauksessa he pitävät sen tilan puutteen vuoksi kyseisen istuimen takana.
Tavallaanhan tässä jaksossa ei paljoa tapahdukaan. Hemuli vaan ärsyttää Salomea lukuun ottamatta kaikkia ja Muumipeikko tapansa mukaan jänistää loppujen lopuksi puijaamisessaan. Mutta toki yksi tärkeä talven elementti ilmenee lopulta Muumipeikolle: Lumisade. Ja siitä lumoutuneena hän onkin, että talvestahan voi pitää.
Paukkupakkaset olivat aikoinaan varsin vakava tapaus. Varsinkin tulipalopakkaset. Ja voisi tälleen yltäkylläisyyden aikana vaan kauhistella, millaista tuohon aikaan mahtoi asian laita olla, kun ruokakin loppui. Kovin montaa tarinaa ei kyllä tule mieleen, missä nähdään talvisajan nälkäpakolaisia, ja muumit lainausmerkeillä 'kaikessa rauhanomaisuudessaan' on yksi harvoja. Suorilta päin tulee mieleen vain Mauri Kunnaksen teoksen Koiramäen talven yhden aukeaman käsittely kerjäläisistä ja romaneista.
Nälkää näkevistä muista laaksoista tulleista olennoista itselle mielekkäin on ollut vilijonkkamainen vieras. Sekin piire on vain ihan sen takia, että hän hyppii tasajalkaa portaat alas, mistä voimme päätyä siihen oletukseen, että tämä ei välttämättä ole onnettomuuksia pelkäävä vilijonkka taikka se tiukka naapuri.
Surku taas piristyttää virtsaamisellaan, mutta loput vieraat nyt eivät nostata mitään mielenkiintoa. Reipas määrä marionettiötököitä antaa toki massaa väkimäärälle pienestä pituudesta huolimatta. Vihreä... mikä olento ikinä liekään taas uppoaa näkymättömiin. Hän on vain läsnä.
Kiertolaisten perässä hiihtääkin Reippailija-Hemuli, joka onkin näin kaiken kylmyyden ja pahaenteisten aikojen jälkeen varsin pirteä tapaus. Ehkäpä liian kaaottisen pirteä, mutta se toki soveltuu hyvin hemulien arkkityyppiin.
Vaikka moneen otteeseen ollaan nähty sinikankaalla tehtyjä otoksia, niin vasta tässä vaiheessa haluan vasta nostattaa hattua siihen, miten paljon ja vaihtelevasti sitä ollaan käytetty tässä sarjassa. Tässä jaksossa nähdäänkin kaksi erilaista kikkaa: Hemuli laskemassa mäkeä alas sekä Muumipeikon mäenlasku. Hemulin laskettelu toki on vähän epärealistinen, mutta Muumilla se toimii hyvin ja tuo todellakin vaaran tuntua.
Sääli vain, että tässä kohtaa ei näy samoja vauhtiviivoja, joita ilmestyi minun kasetissani juuri sillä hetkellä, kun Muumi peitti silmänsä. Uskoakseni ne ovat joitain ihme partikkeleita, joita ilmestyi nauhoitusvaiheessa ja ne ihan sattumalta toivat sopivan lisäefektin. Edellisestä jaksosta jäi sanomatta se, että jostain syystä kasettiin tuli hetki, jolloin värit katosivat. Kyseinen hetki tapahtui justiinsa, kun aurinko katosi horisontin taakse ja loppui, kun Tuutikki sanoi: "Se tulee taas huomenna."
Viime jaksossa ei ollut laulunluritusta yhtään, joten Pikku Myy korvaa sen todennäköisesti ihan vaan tätä sarjaa varten väsätyllä laululla. Mistä tuli itselleni sen tason suosikki, että oli pakko kelata pari kertaa taaksepäin heti Muumipeikon huokaisun jälkeen.
Ha haa nyt tällin saat Sä tärkeilevä hönttö Sä paksumaha pönttö Kun saapuu Pikku Myy On piristyksen syy Kun leka iskeytyy Nyt paikoillasi pysy sit' sut hakkaan palasiks'!
Lopetuksesta en tuskin ole ainoa joka ihmettelee, miksi Muumi hykertelee itsekseen. Kai mäenlasku oli lopulta hänestä hauskaa, toisin kuin miten kirjassa oli. No, adaptaation ottamia vapauksia.
Jokainen jakso tuntuu nyt tällä hetkellä itsestäni siltä, että olen koko ajan yrittänyt nostattaa jokaisen jakson paremmaksi kuin edellisen. Ehkäpä asiantynkä on lopulta enemmän tai vähemmän totta. Mutta tästä jaksosta olen ehdottomasti ollut sitä mieltä, että tässä vaihtuu selkeästi yleinen tunnelma sarjassa. Kaikki menee ehdottomasti valoisammaksi tästä eteenpäin, kun aurinkokin päästään näkemään.
Mutta toki tässä on liian aikaista innostua asiasta, vaikka Muumipeikon innostusta on varsin lumoavaa nähdä, sillä eihän aurinko näy kovin pitkän aikaa. Siitä saadaankin Muumipeikko niin vihaiseksi, että hänen toimesta viimein meille selviää mysteeri, joka on roikkunut meidän pähkäiltävänä toisesta jaksosta lähtien: Kaapista löytyy Muumipeikon esi-isä.
Esi-isä varastaakin tässä shown itselleen. Marionettinukkeilua ei ole tullut paljoa nähtyä, mutta esi-isän oleilu kristallikruunussa on niin luonollisen näköistä, että mietityttää, miten se on onnistuttu pitää noin hyvin paikoillaan. Otuksen ääntelykin on varsin villiä ja otuksen luonteelle sopivaa.
Lopetuskin on varsin herttainen, kaikesta kaaoksesta huolimatta, minkä esi-isä aiheuttaa. Verrattuna muihin lopetuksiin tästä nähdään jo, että talvi ei aina olekaan niin kauhea kuin alussa ollaan nähty.
Juhlatunnelmissa ollaan Muumilaaksossakin. Tai no, valitettavasti tämä nyt ei satu olemaan samanlainen juhla kuin meillä täällä ruudun takana istuville ihmisotuksille.
Tämän jakson ehdoton kohokohta on kyllä miltein jokaisen muumifanin rakkaan traumatisoijan ja väärinymmärretyn Mörön ensimmäinen ja samalla viimeinen kunnon esiintyminen koko sarjassa. On kyllä pakko ihailla tämän asun nenää, kun se on aivan järisyttävän kokoinen, mutta kuitenkin tasapainoitettu niin, että Mörön sisällä oleskellut Urban Wahlstedt ei ollut jatkuvasti liikaa katsomassa ala- taikka yläkanttiin.
Nykyään vaimoni kanssa keskitalven kokkoa käsitellessä aina nousee mieleen, miten vaimon pikkuveli aikoinaan lapsena kaverinsa kanssa nauroi Muumilaakson tarinoissa, miten Mörkö pieraisee hänen istuessa keskitalven kokon päälle. Tällä kertaa toki pieru ei ole maailman terävin, mutta itselle Mörön ilmestyminen lapsena oli järkytys. Se vain ilmestyy kuvaruutuun, pam! Eikä kertojankaan ääni yhtään sen paremmin kevennä asiaa, kun mennään dramaattisen hitaasti ja kylmästi: "Ja sitten... ...siellä istui Mörkö." Jälleen kerran tämä on näitä asioita, joita kirjaa lukiessa kuvittelen päähäni soimaan.
Taas kerran pääsemme kuulemaan Tuutikin mahtipontista laulantaa ja sen perään intensiivinen rumpusoolo, jotka itselle lapsena olivat tämän jakson pelastus pelottavuudesta huolimatta.
Saapuvat hurjat Niin hiljaiset hurjat Kuin villit ja nurjat Ja rumpua lyövät Ne räiskyy ja roiskii ja liekit ne lyö Hännät ne läiskyy, paukkuu ja räiskyy Kutsuvat rummut yhtyy jo tanssiin Mus Ta Yö
Mutta yksi mielenkiintoinen asia vielä on tässä nimenomaisessa jaksossa. Nimittäin minun kasetissa, kun Muumipeikko sanoo "voi voi," niin jakso loppuu jo siihen! Ei nähdä hänen tulevan kotiin kertomaan äitilleen, miten köykäiset valtakunnalliset poroerottelut olivat tänä vuonna. Ja minä en usko, että nauhoitus on katkaistu kesken, sillä siinä saumattomasti päästään näkemään tämän sarjan lopputekstit, jonka kuva on muuten Lars Janssonin piirrustama teos fyysiseksi joulukalenteriksi silloin aikoinaan. Kai vuonna 1994 jostain syystä joku Ylellä oli, että tämä jälkimmäinen kohtaus ei syystä tai toisesta toiminut. Liekö ollut liian ei-juhlallinen finaali juhlapäivän lähetykselle, tiedä häntä.
Hohoo, selvitettiin yhdessä Ravdnarin kanssa miten laulut menevät ruotsinkielisessä joulukalenterissa. Edellissä jaksossa Muumipeikon vastalauselaulu on täysin otettu sellaisenaan kirjasta. Mutta Tuutikki laulaa kirjassa lumihevosesta, joten se nyt eroaa tästä teoksesta.
Mielenkiintoiseksi tekeekin se, että miten nämä suomenkieliset sanat on luotu loppujen lopuksi. Omasta hyllystä löytyy peräti kolme hyväkuntoista pokkarikirjaa Taikatalvesta. Kaikki ovat Laila Järvisen kääntämiä ja vanhin näistä kirjoista on WSOYn kahdestoista painos. Kaikissa ainakin on Muumipeikon vastalauselaulun sanat aivan toisenlaiset kuin mitä tässä sarjassa, ja Tuutikki laulaa lumihevosen sijasta lumikengistä. Voinee olla, että jompikumpi Janssoneista oli, että voisi ehkä suomeksi laittaa uniikimpaa tunnelmaa sanoituksille, taikka ohjaaja oli, että pitäisi saada toimivammat sanoitukset. Mutta tämä on täysin ikiomaa spekulointia, joten ei kannata levittää moista tornihuhua turhanpäitte.
Taustahistoriikkia: Itsellä ei ollut pitkään aikaan haisuakaan Muumilaakson tarinoiden ensimmäisestä talvesta. Nauhurin kaseteista yhdessäkään ei ollut niitä, joten tarinakaavassa loikattiin Nuuskamuikkusen leiripaikalta suoraan nuhaiseen Muumipeikkoon. Tästä johtuneekin todennäköisesti se, että Jäärouva ei kuulu meikäläisen lapsuuden ajan pelkoihin. Ja silloin, kun näin jakson ensimmäistä kertaa, niin Mörkö oli paljon pahempi tapaus. Varsinkin, kun hänet nähtiin toistamiseen.
Tämän kertainen joulukalenterin jakso siis tarjosi minulle paljon inhimillisemmän Jäärouvan. Onhan tuossa enemmän jään ominaisuutta, mutta tietenkin vähemmän maagista absurdismia, mitä meidän vertailukohteemme antaa. Mutta pakko toki on antaa joulukalenterin Jäärouvalle pisteitä siitä, että me emme näe häntä paljoa ja hänestä annetaan paljon kauhunomaisempi kuva. Lisäksi hänen katseesta oravakin menettää henkensä.
Lapsena tämä jakso oli mitä odotin heti, kun laitoin videon pyörimään. Vihreäntumma taivas tuo oman lumonsa tälle tarinalle ja ylisuuret tähdetkin antoivat varsin uniikin tunteen tarinalle. En satu muistamaan, miten usein nähdään noin tähtisiä taivaita tässä sarjassa, mutta jospa tämä ei ole viimeinen kerta kun nähdään tähtitaivaita.
Aikuisena sitten ajattelen turhankin paljon logiikan pohjalta, mutta se toki tuo huvittuneisuutta ankeaan aikuiselämään. Nimittäin oravan häntä. Voin sanoa, että olen nähty varsin monia oravia elämän aikana, ja kyllä tämän säksättäjän pölyhuiska on aika säälittävä tapaus. Varsinkin, jos täysikasvuinen aikuinen meinaisi muhvin saada tuosta hännästä, niin jää aikalailla paljaaksi kourat. Mutta olen kyllä turhan ilkeä tässä. Tämä on kuitenkin toteutettu kuin teatterissa ikään, joten tämä oma naljailu menee jo näsäviisailun puolelle.
Loppupuolella meiltä puuttuu edelleen lumihevonen, jonka olisi pitänyt viedä orava mennessään, joten on luonnollista oravan saada viikinkihautajaiset. Lapsena tämä tilanne oli varsin kaunis, enkä voi sanoa, että se nyt olisi mitenkään muuttunut näin vuosien saatossa. Laulun tehdessä omia lumojaan tätä on vaikea kääntää toisenlaiseksi.
Hän oli pikku orava Vain aivan pieni orava Ei ollut kovin järkevä pää Vain karvainen ja lämmin Nyt kylmä on, hän kylmä on On koipensakin nyt jäykät Mut silti hällä vielä on maailman kaunein häntä
Paremmat hautajaiset kuin yksikään lapsuuteni hautajaiset.
Neljännen jakson yksi merkittävistä asioista on, että tässä poiketaan ensimmäistä kertaa selkeästi kirjan menosta. Lumihevosta ei Muumi näe, vaan pelottavat jäljet. Itse nautin kovasti jakson alkulauseista, varsinkin "elefantti, hän ajatteli," ehkäpä sen tahattoman riimityksen vuoksi.
Toinen merkittävä asia onkin, mikä itsestä tekee tästä sarjasta varsin uniikin, on laulujen olemassaolo. Sarjan säveltäjänä onkin Erna Tauro, joka onkin nimenomaan säveltänyt monet Tove Janssonin sanoittamat kappaleet. Mutta mielenkiintoisemmaksi tässä asian tekee se, että laulujen sanat eroavat kirjan sanoituksesta sekä muistakin vastaavista sovituksista. Liekkö sarjaa varten tehty erilainen sanoitus, vai onko näissä kirjoissa korjattu laulujen käännöstä, jotka löytyvät minun ja vaimoni kirjahyllystä? Ruotsia jos osaisin, niin voisin vertailla ruotsinkielistä dubbia alkuperäisteokseen, mutta on jo kylmä ja kirjasto niin mahdottoman matkan päässä.
Muistelen, että joskus aikoinaan oli blogi, minne oltiin koottu Janssonin taideteoksia ja kuvituksia sekä laulujen sanoituksia. En muista enää blogin nimeä ja Googlen hakupalvelu on susihuono, sillä se tunkee minulle ennemmin verkkokauppoja sekä suoratoistopalveluja kuin fanien sivustoja. Mutta viimeksi, kun tutkin kyseistä blogia, niin sieltä ei löytynyt tämän sarjan lauluja. Tahdonkin tässä sitten korjata sen puutteen latelemalla sanat teidän iloksi ja harmiksi:
Oon vain Tuutikki mut kengät itse tein Lumikengin tallaan pitkin poikin Pakkasyössä vikkelästi loikin Hangen halki, keskelle tän metsän suurten puiden alle, alle puiden (Shhh!) Kaahaan, laahaan, stuu, stuu Hanget loistaa, loitsun toistaa Varjot menköön hangen alle Hiljaisuus saa kaikkialle Eipä koskaan tule takaisin se tänne
Vaan vielä mitä! Heti Tuutikin perään saadaan Muumipeikon vastalauselaulu, josta itse tykkään paljon enemmän kuin mitä kirjasta löytyy. Lisäksi tämä pistää pohdituttamaan, että miten paljon lie Tom Pöysti laulanut? Muistan ainakin hänen olleen kerran Nalle Puhin lauluäänenä jossain elokuvassa.
Hei Mörkö hoi ja karvapäät, te kylmät ilkiöt Miks' auringon te veitte pois ja toitte jäätiköt? Niin kauheen kalseaata on ja jalkaa pakottaa Nyt muistan laakson vihreyttä, aikaa ihanaa Sut muistan verannalla ja aallot lahdelman En tahdo enää olla alla hangen kauhean
Kun mun aurinkoni käy esiin ja alkaa paistella, niin te saatte nähdä, että te ootte nuijia!
Taas kellin auringossa Ja lämpöistäni hiekkaani riittää On ikkuna auki ulos luontoon puutarhassa surraa Ja hei kaikki hurraa syy on minun Appelsiiniauringon!
Voi sanoa, että jakso tykittää alussa niin lujaa, että loppupuolella on hankaluuksia pysyä tasoissa. Mutta onneksi palataan talven salaperäisyyteen ja panoksia kovetetaan vieläpä sillä vaarallisimmalla mitä arsenaalista löytyy: Jäärouva.
Mutta harmillisesti jakso jäänee justiinsa roikkumaan, kun tilanne alkaa. On oikeastaan raastavaa tällainen, mutta pitäähän sitä kärsiä jännityksestä silloin tällöin. Ja onhan se hyvän sarjan merkki tämä, että tulee halu nähdä lisää. Enkä tule katsomaan viidennettä jaksoa, kun vasta huomenna. Perinteet!!
Ja näin, kun saatiin kaikki raapustettua ylös, niin hoksattiin sellainen pieni mokanpoikanen, että olihan sitä laulua jo ensimmäisessä jaksossa! Muumipeikkohan se veteli keittiön lattialla pienen värssyn ennen kuin se joka asuu tiskipöydän alla keskeytti hänet:
Ensimmäisenä lämpimänä kevät päivänä olen luonasi taas mä täällä oon ja kevät on ja lämmintä ja odotan joka paikka...
Vuosikausia minua harmistutti muumimediassa eräs pienimuotoinen puute. Kaikki pyöri Muumilaakson tarinoissa sekä Muumien maailmassa. Lisäksi jos puhuttiin vielä vanhemmista muumeista niin Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? olivat vain olemassa, neuvostoliittolaiset saivat hihittelyä, japanilaisten Mumin ja Shin Mumin niskaan satoi kuraa, Vivica BandlerinMuumipeikko niitti mainettaan irtopäisillä muumeilla ja Die Muminfamillie sai hohdetta olleensa ensimmäinen muumisarja koskaan.
Näistä kaikista sarjoista tuntui aina unohtuneen vuonna 1973 Ruotsissa tehty joulukalenteri Mumindalen, eli näin köyhästi käännettynä, Muumilaakso. Tämä sarja nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran televisiossa jouluna 1983 ja pikauusinta toteutettiin vuonna 1994. Siihen ne esityskerrat sitten jäivät. Onneksi vanhemmilleni iski ajatus nauhoittaa jälkimmäisellä ja samalla vihoviimeisellä kerralla miltein kaikki jaksot. Tämä vhs-kasetti kuului yhdeksi suosikeistani ja sitä tuli katsottua lähes yhtä suurella innolla kuin Muumilaakson tarinoita. Tämä kyseinen vhs-kasetti on edelleenkin minun kallein aarteeni, ja se on visusti säilössä kotipaikkakunnallani, äitimuorin päänsärkynä, kun en anna hänelle lupaa heittää yhden yhtäkään videota roskikseen. Ei pelkästään muumien vuoksi, mutta siellä on myös yksi varsin mielenkiintoinen dokumentti, joka valitettavasti leviää aihepiirin ulkopuolelle.
Tästä päästäänkin eräänlaiseen aasinsiltaan: Vasta eilen, kun olin nyt perinteisesti katsonut toisen jakson tätä joulukalenteria, iski ajatus, että miksen vaan kirjoittele lyhkäisiä mietteitä ja muistoja tästä sarjasta kuin joulukalenterina ikään. No, eilen (kirjoitushetkellä) oli niin kiire jo päästä sänkyyn, että en voinut ruveta rönsyilevää aloitusta tekemään tuolloin. Aloitankin tämän kirjailun heti rykäisemällä kolme ensimmäistä jaksoa, sillä elämme jo kolmatta päivää joulukuuta. Kirjoitushetkellä, jos osallistutte tähän joskus myöhemmin.
Minulla on hyvin hämärä muistikuva, että näin ensimmäisen jakson surisevasta kuvaputkitelevisiosta... eiku hetkinen, meillä taisi olla jo upouusi Saloran putkitelevisio, jossa oli peräti niinkin suuri innovaatio kuin kaukosäädin! Ajatella miten vhs-nauhurissa oli kaukosäädin, mutta varsinaisessa televisiossa sitä ei ollut!
Kröhöm. Muistan siis nähneeni ensimmäisen jakson televisiosta. Sitä ei saatu nauhoitettua, joten uskon näin jälkijunassa, että kyseinen sarja tuli yllätyksenä minun vanhemmille ja siitä sitten etsittiin joku kasetti ja nauhoitus alkoi vasta seuraavana päivänä.
Näin aikuisiällä olen varsin ihastunut millainen tämä sarja on. Miimikot näyttelevät hahmoja puvuissa ja lavastus talossa on hyvinkin realiteettisen oloista verrattuna ulkomaailman menoon. Kaikkialla on huvittavan pyöreitä kumpuja kinoksina sekä lumi on joko untuvaa taikka harsokangasta ja sitä on kaikkialla.
Tarinankertojana toimii Pertti Weckström ja hänen ääni on poltettu minun mieleeni aina, kun luen Taikatalvea. En haluaisi oikeastaan edes kuunnella lempimuumikirjaani kenenkään muun lukemana, sillä sarjan dialogi on äärimmäisen uskollinen kirjan suomenkieliseen käännökseen sekä Weckströmin äänessä on jokin, mikä tuntuu sopivan tähän sarjaan niin täydelliseksi.
Muumipeikkon äänenä toimii Tom Pöysti ja ai että. Tom Pöysti on minulle se, mitä Rabbe Smedlund on monille muille aitona Muumipeikkona. Jo Pöystin äänestä näemme, että tässä sarjassa tehdään jotain aivan erilaista dubbaustyötä, mitä nykyään. Se ei ole kiireellistä eikä pätkittyä. En löydä toki mistään tietoa, mutta itse uskon, että sarja dubattiin siten, että näyttelijät olivat kaikki samassa huoneessa ja lukivat dialogit sitä mukaa kun hahmo heilui. Tämä on toki hyvin alkeellinen tapa sekä altis huonoille ajastuksille sun muille virheille, mutta tässä mennään tämän työtavan kultalinjaa, jossa kaikki toimii. Hahmojen ähinät ja puhinat tuntuvat, jos niin voi todeta. Mikki on ollut auki koko ajan ja hahmot tuntuvat olevan aidosti eläviä. Ja tästä syystä, olen itse sitä mieltä, erehdyksettömänä: Tämä sarja omistaa suomenkielisistä dubeista ykköspallin kiistatta.
Palaten Pöystin näyttelyyn, Muumipeikko kuulostaa aidosti hätääntyneeltä, pelokkaalta, turhautuneelta ja toivekkaalta, mitä ikinä hän tuntuu tekevän. Olento, joka asuu tiskipöydän alla, oli itselle lapsena ihmetystä tuova olio ja minulle iski jo tuolloin sääli, kun Muumipeikko yritti tarjota mehua ja näkkileipää sille, mutta ei saanut mitään huomiota. Viimeisinä muistikuvina olikin sitten Muumin vaeltelu pienoismallin maailmassa, mikä on nykystandardeilla halpa kikka, mutta siinä on se oma taikansa. Mutta jakson lopettava vihellys tuo kyllä itselle mieleen jonkun hirvityksen, jolloin jakso jää varsin hyytävään kohtaan. En muista olinko lapsena mitä mieltä, mutta kai minä osoitin varsin suurta pettymystä, että jakso loppui niin lyhyeen.
Kuten edellä kerroin, että videokasetilla tämä sarja alkaa toisesta jaksosta. Mutta jostain syystä aivan videon alussa on jotakin aivan muuta kuin Muumipeikko. Kesken kaiken alkaa pätkä Arvi Lindin uutislähetystä, missä päivän polttavana asiana oli EU:hun liittyminen ja se, että yksi ja sama henkilö ei voi toimia Suomen kansanedustajana että Europarlamentin jäsenenä. Sitten pyllähtävät Muumi ja Tuutikki keskustelemassa lumilyhdyn ympärillä.
Jaksohan alkaa siitä, mihin edellinen jäi, mutta ainakin kasetilla se toimi ihan hyvänä starttina sarjalle. Pöystin näyttely Muumipeikkona saa taas kunniaa, sillä muistan joka ikisen hymähtelyn ja äänensävyn niin hyvin, että törkeästi pyrin imitoimaan hänen tapaansa näytellä kirjasta löytyviä dialogeja. Maija-Liisa Peuhu on tyynen tasainen Tuutikki, jonka mieltä lohduttaa se, että kaikki on vaan niin arvaamatonta. Toisin kuin hänen vähän tunnetumpi rooli yhdessä Jarmo Kosken kanssa vuosia myöhemmin.
Molempia jaksoja oikeastaan koristaa tietyn tason kauhu ja jännitys. Muumihan ei ole koskaan kokenut talvea ja tässä se toteutetaan hyvin onnistuneesti. Mörkö saa kunniaa, koska vain Muumi näkee hänet, mutta me emme. Vain varjo on mikä meille katsojille suodaan Möröstä, Wecstromin lopetuslause antaa kylmän väreen ja hetken päästä Muumi tepsuttelee pikapikaa hädissään pois laiturilta...
Kirjoitushetkellä tämänpäiväinen, eli kolmas jakso, oi, tämä jakso. Tässä emme pelkästään tutustu Leena Uotilan versioon Pikku Myystä, vaan nähdään periaatteessa varsin hyytävää kuvakerrontaa: Täysin hiljaisuudessa, pelkästään kertojan ääni selostaa stillkuvista mitä tapahtuu. Tämä ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta se loppujen lopuksi on pysäyttävä tapa näyttää miten monotonista Muumipeikon seuraavat päivät talvisaikaan on. Ja tietenkin, Mörkö. Lapsena muistan kuinka säikähdin, kun se vaan häivyttyi esiin ilman mitään varoitusta. Eikä kertojan vähän painottuneempi kerronta yhtään paranna tilannetta, varsinkin kun Mörön mietteet olivat sellaisia, joihin ei vaan voi päästä perille. Olihan se varsin karsea ajatus lapsena. Hirviö, jota pelkäsin omisti sellaisia ajatuksia, joita en vaan voisi ymmärtää. Hyh... Tietynlaista lovecraftimaista menoa ja vieläpä kotimaisessa kirjallisuudessa aikakaudelta, jolloin asia saattoi olla vielä suhteellisen tuntematonta.
Mutta onneksi saadaan sitten pientä lohtua, kun näemme Muumipeikon haikeana kesäisistä kiiltokuvista. Draamaa toki luo yllättäen kadonneet tavarat ja lopulta näemmekin että syyllinen on ollut Pikku Myy. Hahmojen kohtaaminen on ensimmäinen valonpilkahdus toivosta ja se tuo toivottua tasapainoa. Jospa sitä seuraavassa jaksossa olisimme tottuneet jo talveen.
Toistan sitten vielä vaikka kuinka monennen kerran, että pyrin tästä lähin kirjaamaan jokaisesta jaksosta jotain. Kuvitus jäänee valitettavasti pois, ellen nyt ehdottomasti satu keksimään jotain mahdollisen hyvää kuvatekstiä. Ajatuksia, muistoja, hajuja, ideoita, jonnijoutavuuksia ja hieman vanhan, mutta aivan käyttökelpoisen kakunpalan...
