Neljännen jakson yksi merkittävistä asioista on, että tässä poiketaan ensimmäistä kertaa selkeästi kirjan menosta. Lumihevosta ei Muumi näe, vaan pelottavat jäljet. Itse nautin kovasti jakson alkulauseista, varsinkin "elefantti, hän ajatteli," ehkäpä sen tahattoman riimityksen vuoksi.
Toinen merkittävä asia onkin, mikä itsestä tekee tästä sarjasta varsin uniikin, on laulujen olemassaolo. Sarjan säveltäjänä onkin Erna Tauro, joka onkin nimenomaan säveltänyt monet Tove Janssonin sanoittamat kappaleet. Mutta mielenkiintoisemmaksi tässä asian tekee se, että laulujen sanat eroavat kirjan sanoituksesta sekä muistakin vastaavista sovituksista. Liekkö sarjaa varten tehty erilainen sanoitus, vai onko näissä kirjoissa korjattu laulujen käännöstä, jotka löytyvät minun ja vaimoni kirjahyllystä? Ruotsia jos osaisin, niin voisin vertailla ruotsinkielistä dubbia alkuperäisteokseen, mutta on jo kylmä ja kirjasto niin mahdottoman matkan päässä.
Muistelen, että joskus aikoinaan oli blogi, minne oltiin koottu Janssonin taideteoksia ja kuvituksia sekä laulujen sanoituksia. En muista enää blogin nimeä ja Googlen hakupalvelu on susihuono, sillä se tunkee minulle ennemmin verkkokauppoja sekä suoratoistopalveluja kuin fanien sivustoja. Mutta viimeksi, kun tutkin kyseistä blogia, niin sieltä ei löytynyt tämän sarjan lauluja. Tahdonkin tässä sitten korjata sen puutteen latelemalla sanat teidän iloksi ja harmiksi:
Oon vain Tuutikki mut kengät itse tein Lumikengin tallaan pitkin poikin Pakkasyössä vikkelästi loikin Hangen halki, keskelle tän metsän suurten puiden alle, alle puiden (Shhh!) Kaahaan, laahaan, stuu, stuu Hanget loistaa, loitsun toistaa Varjot menköön hangen alle Hiljaisuus saa kaikkialle Eipä koskaan tule takaisin se tänne
Vaan vielä mitä! Heti Tuutikin perään saadaan Muumipeikon vastalauselaulu, josta itse tykkään paljon enemmän kuin mitä kirjasta löytyy. Lisäksi tämä pistää pohdituttamaan, että miten paljon lie Tom Pöysti laulanut? Muistan ainakin hänen olleen kerran Nalle Puhin lauluäänenä jossain elokuvassa.
Hei Mörkö hoi ja karvapäät, te kylmät ilkiöt Miks' auringon te veitte pois ja toitte jäätiköt? Niin kauheen kalseaata on ja jalkaa pakottaa Nyt muistan laakson vihreyttä, aikaa ihanaa Sut muistan verannalla ja aallot lahdelman En tahdo enää olla alla hangen kauhean
Kun mun aurinkoni käy esiin ja alkaa paistella, niin te saatte nähdä, että te ootte nuijia!
Taas kellin auringossa Ja lämpöistäni hiekkaani riittää On ikkuna auki ulos luontoon puutarhassa surraa Ja hei kaikki hurraa syy on minun Appelsiiniauringon!
Voi sanoa, että jakso tykittää alussa niin lujaa, että loppupuolella on hankaluuksia pysyä tasoissa. Mutta onneksi palataan talven salaperäisyyteen ja panoksia kovetetaan vieläpä sillä vaarallisimmalla mitä arsenaalista löytyy: Jäärouva.
Mutta harmillisesti jakso jäänee justiinsa roikkumaan, kun tilanne alkaa. On oikeastaan raastavaa tällainen, mutta pitäähän sitä kärsiä jännityksestä silloin tällöin. Ja onhan se hyvän sarjan merkki tämä, että tulee halu nähdä lisää. Enkä tule katsomaan viidennettä jaksoa, kun vasta huomenna. Perinteet!!
Ja näin, kun saatiin kaikki raapustettua ylös, niin hoksattiin sellainen pieni mokanpoikanen, että olihan sitä laulua jo ensimmäisessä jaksossa! Muumipeikkohan se veteli keittiön lattialla pienen värssyn ennen kuin se joka asuu tiskipöydän alla keskeytti hänet:
Ensimmäisenä lämpimänä kevät päivänä olen luonasi taas mä täällä oon ja kevät on ja lämmintä ja odotan joka paikka...
Vuosikausia minua harmistutti muumimediassa eräs pienimuotoinen puute. Kaikki pyöri Muumilaakson tarinoissa sekä Muumien maailmassa. Lisäksi jos puhuttiin vielä vanhemmista muumeista niin Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? olivat vain olemassa, neuvostoliittolaiset saivat hihittelyä, japanilaisten Mumin ja Shin Mumin niskaan satoi kuraa, Vivica BandlerinMuumipeikko niitti mainettaan irtopäisillä muumeilla ja Die Muminfamillie sai hohdetta olleensa ensimmäinen muumisarja koskaan.
Näistä kaikista sarjoista tuntui aina unohtuneen vuonna 1973 Ruotsissa tehty joulukalenteri Mumindalen, eli näin köyhästi käännettynä, Muumilaakso. Tämä sarja nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran televisiossa jouluna 1983 ja pikauusinta toteutettiin vuonna 1994. Siihen ne esityskerrat sitten jäivät. Onneksi vanhemmilleni iski ajatus nauhoittaa jälkimmäisellä ja samalla vihoviimeisellä kerralla miltein kaikki jaksot. Tämä vhs-kasetti kuului yhdeksi suosikeistani ja sitä tuli katsottua lähes yhtä suurella innolla kuin Muumilaakson tarinoita. Tämä kyseinen vhs-kasetti on edelleenkin minun kallein aarteeni, ja se on visusti säilössä kotipaikkakunnallani, äitimuorin päänsärkynä, kun en anna hänelle lupaa heittää yhden yhtäkään videota roskikseen. Ei pelkästään muumien vuoksi, mutta siellä on myös yksi varsin mielenkiintoinen dokumentti, joka valitettavasti leviää aihepiirin ulkopuolelle.
Tästä päästäänkin eräänlaiseen aasinsiltaan: Vasta eilen, kun olin nyt perinteisesti katsonut toisen jakson tätä joulukalenteria, iski ajatus, että miksen vaan kirjoittele lyhkäisiä mietteitä ja muistoja tästä sarjasta kuin joulukalenterina ikään. No, eilen (kirjoitushetkellä) oli niin kiire jo päästä sänkyyn, että en voinut ruveta rönsyilevää aloitusta tekemään tuolloin. Aloitankin tämän kirjailun heti rykäisemällä kolme ensimmäistä jaksoa, sillä elämme jo kolmatta päivää joulukuuta. Kirjoitushetkellä, jos osallistutte tähän joskus myöhemmin.
Minulla on hyvin hämärä muistikuva, että näin ensimmäisen jakson surisevasta kuvaputkitelevisiosta... eiku hetkinen, meillä taisi olla jo upouusi Saloran putkitelevisio, jossa oli peräti niinkin suuri innovaatio kuin kaukosäädin! Ajatella miten vhs-nauhurissa oli kaukosäädin, mutta varsinaisessa televisiossa sitä ei ollut!
Kröhöm. Muistan siis nähneeni ensimmäisen jakson televisiosta. Sitä ei saatu nauhoitettua, joten uskon näin jälkijunassa, että kyseinen sarja tuli yllätyksenä minun vanhemmille ja siitä sitten etsittiin joku kasetti ja nauhoitus alkoi vasta seuraavana päivänä.
Näin aikuisiällä olen varsin ihastunut millainen tämä sarja on. Miimikot näyttelevät hahmoja puvuissa ja lavastus talossa on hyvinkin realiteettisen oloista verrattuna ulkomaailman menoon. Kaikkialla on huvittavan pyöreitä kumpuja kinoksina sekä lumi on joko untuvaa taikka harsokangasta ja sitä on kaikkialla.
Tarinankertojana toimii Pertti Weckström ja hänen ääni on poltettu minun mieleeni aina, kun luen Taikatalvea. En haluaisi oikeastaan edes kuunnella lempimuumikirjaani kenenkään muun lukemana, sillä sarjan dialogi on äärimmäisen uskollinen kirjan suomenkieliseen käännökseen sekä Weckströmin äänessä on jokin, mikä tuntuu sopivan tähän sarjaan niin täydelliseksi.
Muumipeikkon äänenä toimii Tom Pöysti ja ai että. Tom Pöysti on minulle se, mitä Rabbe Smedlund on monille muille aitona Muumipeikkona. Jo Pöystin äänestä näemme, että tässä sarjassa tehdään jotain aivan erilaista dubbaustyötä, mitä nykyään. Se ei ole kiireellistä eikä pätkittyä. En löydä toki mistään tietoa, mutta itse uskon, että sarja dubattiin siten, että näyttelijät olivat kaikki samassa huoneessa ja lukivat dialogit sitä mukaa kun hahmo heilui. Tämä on toki hyvin alkeellinen tapa sekä altis huonoille ajastuksille sun muille virheille, mutta tässä mennään tämän työtavan kultalinjaa, jossa kaikki toimii. Hahmojen ähinät ja puhinat tuntuvat, jos niin voi todeta. Mikki on ollut auki koko ajan ja hahmot tuntuvat olevan aidosti eläviä. Ja tästä syystä, olen itse sitä mieltä, erehdyksettömänä: Tämä sarja omistaa suomenkielisistä dubeista ykköspallin kiistatta.
Palaten Pöystin näyttelyyn, Muumipeikko kuulostaa aidosti hätääntyneeltä, pelokkaalta, turhautuneelta ja toivekkaalta, mitä ikinä hän tuntuu tekevän. Olento, joka asuu tiskipöydän alla, oli itselle lapsena ihmetystä tuova olio ja minulle iski jo tuolloin sääli, kun Muumipeikko yritti tarjota mehua ja näkkileipää sille, mutta ei saanut mitään huomiota. Viimeisinä muistikuvina olikin sitten Muumin vaeltelu pienoismallin maailmassa, mikä on nykystandardeilla halpa kikka, mutta siinä on se oma taikansa. Mutta jakson lopettava vihellys tuo kyllä itselle mieleen jonkun hirvityksen, jolloin jakso jää varsin hyytävään kohtaan. En muista olinko lapsena mitä mieltä, mutta kai minä osoitin varsin suurta pettymystä, että jakso loppui niin lyhyeen.
Kuten edellä kerroin, että videokasetilla tämä sarja alkaa toisesta jaksosta. Mutta jostain syystä aivan videon alussa on jotakin aivan muuta kuin Muumipeikko. Kesken kaiken alkaa pätkä Arvi Lindin uutislähetystä, missä päivän polttavana asiana oli EU:hun liittyminen ja se, että yksi ja sama henkilö ei voi toimia Suomen kansanedustajana että Europarlamentin jäsenenä. Sitten pyllähtävät Muumi ja Tuutikki keskustelemassa lumilyhdyn ympärillä.
Jaksohan alkaa siitä, mihin edellinen jäi, mutta ainakin kasetilla se toimi ihan hyvänä starttina sarjalle. Pöystin näyttely Muumipeikkona saa taas kunniaa, sillä muistan joka ikisen hymähtelyn ja äänensävyn niin hyvin, että törkeästi pyrin imitoimaan hänen tapaansa näytellä kirjasta löytyviä dialogeja. Maija-Liisa Peuhu on tyynen tasainen Tuutikki, jonka mieltä lohduttaa se, että kaikki on vaan niin arvaamatonta. Toisin kuin hänen vähän tunnetumpi rooli yhdessä Jarmo Kosken kanssa vuosia myöhemmin.
Molempia jaksoja oikeastaan koristaa tietyn tason kauhu ja jännitys. Muumihan ei ole koskaan kokenut talvea ja tässä se toteutetaan hyvin onnistuneesti. Mörkö saa kunniaa, koska vain Muumi näkee hänet, mutta me emme. Vain varjo on mikä meille katsojille suodaan Möröstä, Wecstromin lopetuslause antaa kylmän väreen ja hetken päästä Muumi tepsuttelee pikapikaa hädissään pois laiturilta...
Kirjoitushetkellä tämänpäiväinen, eli kolmas jakso, oi, tämä jakso. Tässä emme pelkästään tutustu Leena Uotilan versioon Pikku Myystä, vaan nähdään periaatteessa varsin hyytävää kuvakerrontaa: Täysin hiljaisuudessa, pelkästään kertojan ääni selostaa stillkuvista mitä tapahtuu. Tämä ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta se loppujen lopuksi on pysäyttävä tapa näyttää miten monotonista Muumipeikon seuraavat päivät talvisaikaan on. Ja tietenkin, Mörkö. Lapsena muistan kuinka säikähdin, kun se vaan häivyttyi esiin ilman mitään varoitusta. Eikä kertojan vähän painottuneempi kerronta yhtään paranna tilannetta, varsinkin kun Mörön mietteet olivat sellaisia, joihin ei vaan voi päästä perille. Olihan se varsin karsea ajatus lapsena. Hirviö, jota pelkäsin omisti sellaisia ajatuksia, joita en vaan voisi ymmärtää. Hyh... Tietynlaista lovecraftimaista menoa ja vieläpä kotimaisessa kirjallisuudessa aikakaudelta, jolloin asia saattoi olla vielä suhteellisen tuntematonta.
Mutta onneksi saadaan sitten pientä lohtua, kun näemme Muumipeikon haikeana kesäisistä kiiltokuvista. Draamaa toki luo yllättäen kadonneet tavarat ja lopulta näemmekin että syyllinen on ollut Pikku Myy. Hahmojen kohtaaminen on ensimmäinen valonpilkahdus toivosta ja se tuo toivottua tasapainoa. Jospa sitä seuraavassa jaksossa olisimme tottuneet jo talveen.
Toistan sitten vielä vaikka kuinka monennen kerran, että pyrin tästä lähin kirjaamaan jokaisesta jaksosta jotain. Kuvitus jäänee valitettavasti pois, ellen nyt ehdottomasti satu keksimään jotain mahdollisen hyvää kuvatekstiä. Ajatuksia, muistoja, hajuja, ideoita, jonnijoutavuuksia ja hieman vanhan, mutta aivan käyttökelpoisen kakunpalan...
Päälle vuosi hiljaisuutta ja kaksi luonnosta kykkimässä taustalla, mikä ihanempi tekosyy kuin tämä pistää pikaiset mietteet muumien uusvanhasta aluevalloituksesta: Muumipeikko ja pyrstötähti.
Ja näin kieliopillisesti (liian laiska heittää vielä oikolukuun tätä) takkuilevamman tekstin kanssa olen vain vuorokauden myöhässä uutisesta. Kyllä! Tanoshii Mumin Ikkan muumit pääsevät 4.9. jälleen valkokankaalle uudistetulla kuvalla ja uusilla äänillä sekä musiikeilla. Ainakin kaksi uutta kipaletta on tulossa, mutta kauhuksi jää, muuttuvatko kaikki musiikit elokuvasta.
Ääniroolitus on saanut alustavasti niinkin tyylikkään muutoksen, että Jarmo Koskea ja Heljä Heikkistä lukuunottamatta kaikki ovat saaneet näin ilkeästi sanottuna kenkää. Tai no, on se aika osuva, koska BTI Studiosin dubbaama muumi on kyllä kauheata kuraa. On toisaalta ihme, että samat henkilöt pääsivät jopa äänittämään Muumilaakson dialogit, mikä sitten taas on aivan loistava tapaus!
Tässä onkin roolitus, lähteenä Epressi.com :
Hahmo: suomi / ruotsi Muumipeikko: Joonathan Kettunen / Christoffer Strandberg Hemuli: Jarmo Koski / Max Forsman Pikku Myy: Sarika Lipasti / Saga Sarkola Muumimamma: Kristiina Halttu / Maria Sid Muumipappa: Carl-Kristian Rundman / Carl-Kristian Rundman Nipsu: Tuomas Uusitalo / Andreas af Enehielm Niisku: Antti LJ Pääkkönen / Oskar Pöysti Niiskuneiti: Heljä Heikkinen / Alma Pöysti Nuuskamuikkunen: Markus Niemi / Lasse ”Redrama” Mellberg
Kuten tuolla sanoin, lista on alustava, sillä meiltähän puuttuu tärkein hahmo koko elokuvasta: Piisamirotta! Olisi kyllä surkuhupaisaa, jos Markku Huhtamo palaisi filosofin rooliin, mutta aina voin haaveilla ja toivoa, että turhia muutoksia vältettäisiin memeistä tunnetun ajattelijan dialogista. Hänen kuuluisi olla röyhkeä ja muista piittaamaton, joten olisihan se sääli, jos Vilijonkan älykkyyttä ei tuomita.
Traileri itsessään tekee niin häijyn työn, että se ei anna lähes tulkoon minkäänlaisia esimakuja siitä, miten näyttelijät tekevät työnsä, sillä ne jäävät Jarmo Kosken ja Suvi Teräsniskan jalkoihin. Toki trailerit ovat yleensä varsin huonoja äänien suorituskykyihin, sillä ne tehdään varsin nopealla aikataululla. Valoa toki antaa, että ohjaajana toimii Markus Bäckman. Carla Rindell ohjaa ruotsin kielisen, jos jotakuta kiinnostaa.
Itsellä ei suoraan ole mitään negatiivista sanottavaa trailerista. Kuva näyttää hyvältä ja voihan se äänienkin mahdollinen uudistus (tekijöiden listalt löytyy äänisuunnittelija Kirka Sainio) olla joillekin liian suuri pala. Sääli toki alkuperäisen elokuvan ääniä, jos näin todellakin on, mutta voihan se särähtää korvaan alle 30 vuotisen ääniraidan kohinat uunituoreisiin soittimiin ja puheisiin.
Niin ja elokuvan otsikko oon kyllä aivan ihana!
Tai oikeastaan. Pikku Myyn loppukevennys oli turha. Jospa ne poistaisivat sen varsinaisesta leffasta.
Muumipeikko-sarjakuvien ehdoton suosikkini on Kuvitteluleikki. Se on hullunkurinen tarina, jossa me pääsemme tutustumaan miten ihanalla tavalla muumit ovat piittaamattomia siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Lisäksi tarinaa koristaa Miskan kehitystarina heikkohermoisesta panikoijasta muumien kaltaiseksi elämän nautiskelijaksi. Sivujuonina tarinassa rikastavat Miskan Surku-koiran ystävän etsintä sekä Vilijonkan mysteerinen katoaminen. Tarina on monivivahteinen ja hauska alusta loppuun.
Olenkin tämänkertaiseen Muumilaaksoon enemmän kuin iloinen. Vilijonkan talo on Muumilaakson tarinoihin verrattuna todellinen hienostotalo, jonkalaisessa Vilijonkan kaltaisen kermapyllyisen siivoushullun nimenomaan juuri odottaisikin asustelevan. Toiveet Vilijonkka joka uskoi onnetomuuksiin -tarinan adaptaatiosta jäävät kyllä kutkuttelemaan mieleni sopukoissa.
Voi Nuuskamuikkunen, koskakohan Muumi lukee kirjeesi...?
Jakso olikin varsin uskollinen alkuperäislähteelleen, jättäen edellä mainitut asiat sekä Miskan isosiskon Mabelin, joka on Vilijonkan kotiapulainen. Miskaa odotettiin tarinan edetessä kuin Jarmo Kosken ääniroolia, ja kun hän ilmestyi niin se oli kyllä mahtava tilaisuus. Toisaalta Miskan sukupuolenvaihdos oli ihmeteltävä ratkaisu, mutta ei se killuttimien vaihto haitannut tätä hahmoa lainkaan. Täysin samanlainenhan toi oli. Onhan Miska toisaalta miehen nimi.
Sinällään alkaa huolettaa sarjan loppuminen. Jaksoja on enää kolme jäljellä ja vaikka syksy onkin jo käsillä, jää talvi pelottavan pieneen osaan, varsinkin jos se on vain yhden jakson pituinen. Olenkin nyt pysytellyt yhtä hyvässä spoilauskuplassa kuin Game of Thronesin kanssa, jota en ole seurannutkaan 4.tuotantokauden jälkeen lainkaan.
Toisaalta aloin kaipaamaan Vilijonkan lehmää. Siitä oli sarjakuvissa saatu väänettyä muutama varsin hauska vitsi.
"Tällä kertaa murhaankin rouva Viljonkan pikku pommillani!"
Ja taas kierähti viikko ilman, että sain edellistä jaksoa julkaistua. Tai no, olihan tuo teksti saatu kirjattua hyvissä ajoin, mutta tuntui jotenkin hölmöltä ruveta julkaisemaan kahta jaksoa peräjälkeen, ja valitettavasti tästä kahden jakson julkaisutahdista on tullut tietyn tason vakio.
Mutta Kummitustarina on tavallaan uusiokertomus sarjakuvaversiosta kirjasta Muumipappa ja meri, missä muumiperhe matkaa majakalle, mutta sarjakuva on kirjan kerrontaa kepeämpi. Sarjakuvassa Muumipeikko pelkäsi saaren aavetta, joka taas vastaavasti oli ihastunut siitä, että joku viimeinkin pelkäsi häntä. Muistikuvani tässä vaiheessa menee mutaiseksi, mutta sen ainakin muistan, että Tuutikista tuli kummitukselle kummittelun opettaja.
"Pidä varasi ison vihreän lohikäärmeen vuoksi, joka istuu ovellasi. Se syö pikku poikia ja sylikoirien häntiä ja isoja, lihavia etanoita. Ole varuillasi. Pidä huolta."
Muumilaaksossa Muumipeikko oli sarjakuvan mukainen arkajalka, mutta olen varsin mielistynyt siitä, miten hän kasvoi arkuudestaan ulos tässä jaksossa. Muumi sai selkeän kasvupyrähdyksen, joten itse nyt odotankin rohkeampaa Muumipeikkoa näiden kahden viimeisen jakson ajan. Hän saa toki olla hetken inhossa, mutta sitten ottaa härkää sarvista ja joko onnistuu tai epäonnistuu, riippuen kuinka iso mekaaninen sonni onkaan edessä.
Niiskuneiti sai kiintoisaa taustaa itselleen: minne hän menee toisinaan yöpymään? Onko meillä Niiskukin asustelemassa jossain päin Muumilaaksoa? Tässä olisikin mielenkiintoinen lisä Muumilaakson hahmokaartiin, sillä Niisku on jokaisessa adaptaatiossaan eri näköinen. Kirjoissa hän oli täysi kopio Muumista ja sarjakuvassa hänellä oli päällään pusero. Marionettinukkena hänellä oli Nikke Knakkertonin kaltainen hattu (ehkä, kuvalaatu on huono), 70-luvun molemmissa animeissa hänellä oli naurettava blondiprinssikiharat ja Tanoshii Mumin Ikka Niiskunhan me tiedämme.
"Pois häipyös on veres kylmä. Oon sankar' suuri!"
Sinällään kommentoin Kummituksen ääninäyttelyä, että olin yllättynyt suomenkielisessä roolissa olleen Ali Jahangirin äänestä. Olen tottunut hänen stand-up -tyyliinsä, missä hänellä on varsin rääkyvä tapa viihdyttää yleisöä, joten rauhallisen kiltti ja hento ääni yllätti kovasti nähdessäni hänen nimensä lopputeksteissä. Ruotsinkielisenä Kummituksena huhuili André Wickström, jonka äänessä oli hyvin hienotunteinen kömpelyksen sävy. Molemmat kyllä veivät roolinsa kunnialla loppuun asti.
Kummitustarina oli hellyttävä jakso, jossa näimme varsin hyvälaatuisen ystävyys-on-tärkein -tarinan. Revontulet pistääkin jo toivomaan, että muumit heittäytyisivät talviunille. Huomaa, että olen talvi-ihmisiä, kun niin kovasti jaksan hokea talvesta, vaikka se takatalvi justiinsa tulikin vähän turhankin odottamattoman voimakkaana.
Kun kaverit saivat tietää, että näin Haamujengin vasta kaksi vuotta sitten.
Tämä toki tuntuu nyt hölmöltä, mutta omasta mielestäni Muumipapan kalajuttu ei oikein ansaitse hirveänä kirjailtavaa. Tuntuu oikeastaan pahalta, että näin työkiireissä en kerennyt edes edellistäkään jaksoa vääntää loppuun asti. No, parempi vaan edetä, eikä vaan jäädä nurkkaan ulisemaan asiasta.
Itselleni tämä jakso toi suoraan mieleen Tim Burtonin elokuvan Big Fish. Molemmissa tapauksissa on taka-ajatuksena tarinankerronta ja kuinka sen värittäminen pienillä liioitteluilla tekee tarinasta paljon mielenkiintoisemman. Parhain esimerkkihän tästä on rakastettu ja vihattu kirja nimeltään Raamattu.
Kalavale oli hieman rikkonainen tarina, mutta se oli toisaalta sen tarkoituskin. Täytyy toki myöntää, että Papan kertoma tarina oli Muumipeikkon tarinoita parempia, mutta eihän kukaan ole seppä syntyessään. Oli toisaalta mukava taas nähdä Myy ei niin vakavasti otettavassa roolissa.
Mutta, Yksin kotona. Hip heijaa! Sanon suoraan, että tämä jakso oli se, mitä olen odottanut: näemme Nipsun pääosassa! Nipsusta ollaan tässä sarjassa tehty ehkäpä kaikista Nipusista kaikkein mielekkäin, häviten toki ahneelle sarjakuvaversiolleen muutaman kymmenyksen erolla. Muumilaakson Nipsu on piristyttävän erilainen aiempiin arkaileviin Nipsuihin. Hänen takaperinjuoksu antaa varsin hyvät eväät olematta samanlainen pelkuri kuin esimerkiksi Tanoshii Mumin Ikkan jänishousu. Tässä sarjassa on ollut varsin piristävää nähdä hänet suursyömärinä, bisnesmiehenä, saavutusmetsästäjänä sekä kaveriporukan atleettisimpana jäsenenä. Ei toisaalta ole ihme, että hän syö niin paljon, kun hänellä on jatkuva meno päällä.
Nipsun ulkonäkökin on varsin veikeä.
Mörön uusvanhassa ulkonäössä (pidin kovasti Mörön hauenomaisista silmistä) ei ole niin paljon kauhuelementtiä kuin vanhassa Mörössä, mutta 90-luvulla eläneet muumittajat toki tulevat olemaan varautuneita hänen olemukseen. Sain olla kihlatulleni turvasatama tämän jakson ajan, sillä itse olen päässyt omasta mörköpelostani yli, paitsi jos satun näkemään hänet unissani. Silloin minä en jää odottamaan mitä tapahtuu, vaan painan hätänappia ja reväytän silmäni auki. Alitajunta on kyllä jännä tapaus.
Jakso olikin heti kättelyssä esittämässä, että tässä tulee olemaan jännittävämpi sävy, mikä antoi suoraan hyvää vaihtelua muihin jaksoihin. Kauhun ja huumorin tasapaino oli tavattoman täydellinen. Tarina oli otettu osin Muumipeikko-sarjakuvan kakkososasta, mutta suurin osa varmasti tunnisti tarinakaavion Muumipappa kaipaa vaihtelua -jaksosta Muumilaakson tarinoista.
Tässä jaksossa havaitsin nyt ensimmäistä kertaa, miten erilainen Nuuskamuikkunenkin on verrattuna Muumilaakson tarinoihin. Vaikka vanhassa sarjassa hänen kerrottiin olevan erakkoluonteinen, se ei näkynyt niin voimakkaasti kuin tässä uudemmassa. Tässä sarjassa Muikkunen on lähestulkoon aina vaivautunut kun on muita hahmoja paikalla, paitsi Muumipeikko. Hänen kanssaan Muikkunen ei osoita vaivautuneisuutta lainkaan. Mutta mehän tiedämme syyn, emmekös? ;D
Muumipapan kalajuttu toimi hyvänä matalan profiilin jaksona antaessaan tilaa monin tavoin viihdyttävämmälle Yksin kotona -tarinalle. Mörön suhteen vielä mainittakoon, että odotimme kihlatun kanssa Mörön lähtevän lyhtyjen perään lentäen. Siitä ajatuksesta nousi itselleni taas haaveita Muumipappa ja meri -kirjan kunnollisesta adaptaatiosta joko moniosaisena sarjana tai elokuvana. Jospa tämä sarja saisi jatkoa toiselle tuotantokaudelle.
Työt ja lasten kaitseminen veikin illoista sen verta mehuja, että tämän jakson kirjailu jäi näin kauaksi lojumaan. Päätin nyt julkaista tämän jakson erillisenä pakkauksena ja koitan jämynä kirjoitella kaksi seuraavaa torstaihin mennessä. Jos en onnistu tavoitteessani, minut Mörkö vieköön Kaaoksen kitumaille.
Juhannus saapui kuin saapuikin tulvan jälkeen. Tulva toki kerkesi kuivua. Oma huoli tässä jaksosta onkin se, millaisen riehan muka-puritanistimuumifanit saavat tästä jaksosta aikaiseksi, mikäli heidän mielenterveytensä kesti neljännen jakson jälkeen. Tästä voittekin päätellä etukäteen, millainen mielipide on tästäkin jaksosta.
Teatterijakso oli joillekin muumifaneille liikaa, ja olin samaa mieltä, että se jakso oli jokseenkin outo. Toki tässä oltiin sitä jaksoa katsellessa perusoletuksella, että näitä alkuperäislähteitä noudatettaisiin suhteellisen orjallisesti. Kun tästä shokista päästiin ylitse, annoin sarjan viimein mennä omaa tahtiaan. Toiset eivät osaa katsoa Toven töitä muumikirjoista syntyneestä satutätikuvasta eteenpäin ja menevät kirjoittelemaan lehtiin, koska pystyvät.
Tämänkertainen tarina oli virkistävän erilainen alkuperäänsä, tai ainakin siihen kuvaan, mikä on syntynyt Muumilaakson tarinoista. Hattivattien siemenet saivat loogisen selityksen niiden mukanaoloon puistonvartijan tapauksessa, josta tykkäsin kovasti. Menneisiin jaksoihin viittaamiset ovat muutenkin suhteellisen harvassa lastenohjelmissa.
Puuhiaiset olivat sinällään mielenkiintoinen tapaus, sillä meistä kumpikaan ei muista, missä muumikirjassa tai -sarjakuvassa heidät mainitaan. Kuvia heistä kyllä on. Tämä onkin se huolenaihe, mistä nämä alussa mainitut fanit saattavat innostua. Väittävät kaiketi näiden tekijöiden vaan keksineen nämä oliot, jotta sarja "pilaantuisi" entistä enemmän.
Mutta jätetäänpä tämä naljailu nyt tähän paikkaan.
Alkuperäiseen lähteeseen tehdyt muutokset olivat todellakin mieluisia muutoksia, jopa moderninen naispuolinen vanginvartijahemuli, mutta hänen sukupuolenvaihdokseen on luonteva yhteenveto alkuperäisen vartijan ja hänen serkkunsa kanssa. Puistonvartijahemuliakin oli hyvä nähdä pitempäänkin kuin vain huutamassa "mitä hiivattia?!" ja kadoten sen sileän tien. Muumin ja Niiskuneidin kiinnijäänti oli tässä tilanteessa vähemmän ylivirkaintoinen kuin Muumilaakson tarinoiden vanginvartijalla. Jopa Vilijaanan mökin vaihto puistonvartijan majaksi meni muiden palapelipalojen kanssa hyvin mielekkäästi paikalleen.
Tähän asti sainkin alun perin kirjoiteltua tämän jakson ajatuksia. Pahoittelen näin töksähtävää lopetusta, mutta jollain tasolla tämäkin kirjoitussarja on saatava etenemään. Saatan jossain vaiheessa muokata tämän tekstin kunniallisempaan lopetukseen. Kuvien kera. Pahoitteluni.
Viime viikko oli nyt sen verta kiireinen työviikko, että jätin suosiolla sen kertaisen jakson käsittelyn vähän myöhemmäksi. Viikonloppu menikin löhöilessä, eikä kirjoittamisella, kuten olin alunperin ajatellut. Korjaankin malttamattomimpia lukijoita laittamalla tähän kirjoitelmaan kerralla molemmat jaksot eli Kultainen häntä ja Hattivattien saari.
Kultainen häntä oli se jakso, minkä onnistuin spoilaamaan itseltäni. Olin yllättynyt, että tämä kyseinen jakso oli suora jatko-osa edelliselle tarinalle. Alkuperäiseen tarinaan verraten Muumipeikolla häntä ei kaljuuntunut tyhjästä, vaan paljon luonnollisempaa reittiä eli stressistä. Tähän mennessä tämä on parhain modernisointi Muumilaaksossa.
Viikko ilman No voi hattivattia tekee Muumista tylsimyksen...
Nipsu sai tällä kertaa vähän isomman roolin, mutta jo vannoutuneena fanipoikana tahdoin hänelle vielä isompaa roolia. Oli hyvin mielekästä nähdä Nipsua myymässä omatoimisesti kultaisia häntiä, vaikka olisi ollut hauskenpaa nähdä häntä myymässä häntäpöytälamppuja, -selänrapsuttimia ja muita hömppätuotteita, ennen kuin Mr.Manager olisi tullut apajille.
Tarina ei ollut kuvaus Toven kokemuksesta sarjakuvapiirtäjänä, vaan aika perinteinen älä-täytä-päätäsi-virtsalla kertomus. Teatteriesityksen loppuosa ei nyt mielyttänyt minua Mamman ollessa hieman turhan tyhjäpäinen sanoessa suoraan lavalla Niiskuneidin ideasta. No, sainpahan sentään sanottua jotain ei niin yltiöpositiivista tästä sarjasta. Toisaalta hännän haalistuskin tuli tuosta noin vaan, joten saatiin kaksi yhden sijasta.
Nyt se varmistui: Palohemuli onkin yksi laakson monista hemuleista.
Hattivattien saari alkoi ainakin suomalaisittain varsin huvittavasti. Siinä oli selkeä Ville Haapasalon matkailuohjelmien tuntu hänen kertoessa Papan matkaa Hattivattien saarelle. Jos olisin tehnyt tätä blogia videoiden kautta, olisin varmasti laittanut jonkun Haapasalon sarjan alkuhöpinät soimaan valealoituksena. Pidin muutenkin jakson alusta hatun laittoon asti, sillä se tuntui hyvin luonnolliselta, että Pappa pyrki olemaan yksi hattivateista saadakseen selvitettyä heidän salaisuutensa.
Seikkailu hattivattien luona oli poikkeava jakso, että siinä oli jännitystä. Ei kuitenkaan ihan kauhuun asti, vaikka salaman väläyttämät hattivatit olisivat voineet toimia mainiona elävinä kuoleina yön pimeydessä. Huumori oli edeltävään jaksoon nähden laadukkaampaa.
"You’re as repulsive as a monkey in a negligee."
Hattivattien ulkonäkö ja olemus oli tässä adaptaatiossa todella söpö. Niiden puolipäätön harhailu ympäriinsä täydensi heidän mystisyyttään vähän pitemmälle kuin Muumilaakson tarinoissa, missä niiden liikkumisessa oli selkeä päätöksenomaisuus. Vertailuna vielä kahden sarjan välillä, nämä hattivatit olivat paljon eläväisemmän näköisiä sekä niiden sähköisyys oli paljon paremmin esillä vanhempaan sarjaan nähden. Kihlattuni oli varsin ihastunut heidän pienten sähköiskujen nokkosvertaukseen, kuten myös moneen muuhunkin suoraan kirjoista otetuista dialogiviittauksista.
Itse todellakin pidin näistä jaksoista enemmän Hattivattien saaresta, mutta toisaalta olin suhteellisesti mieltynyt Kultaisen hännän lopetukseen, miten teatterista "päästiin eroon" tässä sarjassa. Pikku Myyn pikku vahinko toisen jakson lopussa oli mielekäs pieni takaisku hänellekin. Tällaiset vedot tekijätiimiltä tekee Myynkin olemaan inhimillisempi kuin vanhassa sarjassa.
"Kiitoksia herra Muumi, että pelastit kylämme." "Älkää minua kiittäkö. Kiittäkää kuun vetovoimaa."
