Muumilaakso vuodelta 1973, luukut 1-3

 Vuosikausia minua harmistutti muumimediassa eräs pienimuotoinen puute. Kaikki pyöri Muumilaakson tarinoissa sekä Muumien maailmassa. Lisäksi jos puhuttiin vielä vanhemmista muumeista niin Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? olivat vain olemassa, neuvostoliittolaiset saivat hihittelyä, japanilaisten Mumin ja Shin Mumin niskaan satoi kuraa, Vivica Bandlerin Muumipeikko niitti mainettaan irtopäisillä muumeilla ja Die Muminfamillie sai hohdetta olleensa ensimmäinen muumisarja koskaan.

Näistä kaikista sarjoista tuntui aina unohtuneen vuonna 1973 Ruotsissa tehty joulukalenteri Mumindalen, eli näin köyhästi käännettynä, Muumilaakso. Tämä sarja nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran televisiossa jouluna 1983 ja pikauusinta toteutettiin vuonna 1994. Siihen ne esityskerrat sitten jäivät. Onneksi vanhemmilleni iski ajatus nauhoittaa jälkimmäisellä ja samalla vihoviimeisellä kerralla miltein kaikki jaksot. Tämä vhs-kasetti kuului yhdeksi suosikeistani ja sitä tuli katsottua lähes yhtä suurella innolla kuin Muumilaakson tarinoita. Tämä kyseinen vhs-kasetti on edelleenkin minun kallein aarteeni, ja se on visusti säilössä kotipaikkakunnallani, äitimuorin päänsärkynä, kun en anna hänelle lupaa heittää yhden yhtäkään videota roskikseen. Ei pelkästään muumien vuoksi, mutta siellä on myös yksi varsin mielenkiintoinen dokumentti, joka valitettavasti leviää aihepiirin ulkopuolelle.

Tästä päästäänkin eräänlaiseen aasinsiltaan: Vasta eilen, kun olin nyt perinteisesti katsonut toisen jakson tätä joulukalenteria, iski ajatus, että miksen vaan kirjoittele lyhkäisiä mietteitä ja muistoja tästä sarjasta kuin joulukalenterina ikään. No, eilen (kirjoitushetkellä) oli niin kiire jo päästä sänkyyn, että en voinut ruveta rönsyilevää aloitusta tekemään tuolloin. Aloitankin tämän kirjailun heti rykäisemällä kolme ensimmäistä jaksoa, sillä elämme jo kolmatta päivää joulukuuta. Kirjoitushetkellä, jos osallistutte tähän joskus myöhemmin.

Minulla on hyvin hämärä muistikuva, että näin ensimmäisen jakson surisevasta kuvaputkitelevisiosta... eiku hetkinen, meillä taisi olla jo upouusi Saloran putkitelevisio, jossa oli peräti niinkin suuri innovaatio kuin kaukosäädin! Ajatella miten vhs-nauhurissa oli kaukosäädin, mutta varsinaisessa televisiossa sitä ei ollut!

Kröhöm. Muistan siis nähneeni ensimmäisen jakson televisiosta. Sitä ei saatu nauhoitettua, joten uskon näin jälkijunassa, että kyseinen sarja tuli yllätyksenä minun vanhemmille ja siitä sitten etsittiin joku kasetti ja nauhoitus alkoi vasta seuraavana päivänä.

Näin aikuisiällä olen varsin ihastunut millainen tämä sarja on. Miimikot näyttelevät hahmoja puvuissa ja lavastus talossa on hyvinkin realiteettisen oloista verrattuna ulkomaailman menoon. Kaikkialla on huvittavan pyöreitä kumpuja kinoksina sekä lumi on joko untuvaa taikka harsokangasta ja sitä on kaikkialla.

Tarinankertojana toimii Pertti Weckström ja hänen ääni on poltettu minun mieleeni aina, kun luen Taikatalvea. En haluaisi oikeastaan edes kuunnella lempimuumikirjaani kenenkään muun lukemana, sillä sarjan dialogi on äärimmäisen uskollinen kirjan suomenkieliseen käännökseen sekä Weckströmin äänessä on jokin, mikä tuntuu sopivan tähän sarjaan niin täydelliseksi.

Muumipeikkon äänenä toimii Tom Pöysti ja ai että. Tom Pöysti on minulle se, mitä Rabbe Smedlund on monille muille aitona Muumipeikkona. Jo Pöystin äänestä näemme, että tässä sarjassa tehdään jotain aivan erilaista dubbaustyötä, mitä nykyään. Se ei ole kiireellistä eikä pätkittyä. En löydä toki mistään tietoa, mutta itse uskon, että sarja dubattiin siten, että näyttelijät olivat kaikki samassa huoneessa ja lukivat dialogit sitä mukaa kun hahmo heilui. Tämä on toki hyvin alkeellinen tapa sekä altis huonoille ajastuksille sun muille virheille, mutta tässä mennään tämän työtavan kultalinjaa, jossa kaikki toimii. Hahmojen ähinät ja puhinat tuntuvat, jos niin voi todeta. Mikki on ollut auki koko ajan ja hahmot tuntuvat olevan aidosti eläviä. Ja tästä syystä, olen itse sitä mieltä, erehdyksettömänä: Tämä sarja omistaa suomenkielisistä dubeista ykköspallin kiistatta.

Palaten Pöystin näyttelyyn, Muumipeikko kuulostaa aidosti hätääntyneeltä, pelokkaalta, turhautuneelta ja toivekkaalta, mitä ikinä hän tuntuu tekevän. Olento, joka asuu tiskipöydän alla, oli itselle lapsena ihmetystä tuova olio ja minulle iski jo tuolloin sääli, kun Muumipeikko yritti tarjota mehua ja näkkileipää sille, mutta ei saanut mitään huomiota. Viimeisinä muistikuvina olikin sitten Muumin vaeltelu pienoismallin maailmassa, mikä on nykystandardeilla halpa kikka, mutta siinä on se oma taikansa. Mutta jakson lopettava vihellys tuo kyllä itselle mieleen jonkun hirvityksen, jolloin jakso jää varsin hyytävään kohtaan. En muista olinko lapsena mitä mieltä, mutta kai minä osoitin varsin suurta pettymystä, että jakso loppui niin lyhyeen.

Kuten edellä kerroin, että videokasetilla tämä sarja alkaa toisesta jaksosta. Mutta jostain syystä aivan videon alussa on jotakin aivan muuta kuin Muumipeikko. Kesken kaiken alkaa pätkä Arvi Lindin uutislähetystä, missä päivän polttavana asiana oli EU:hun liittyminen ja se, että yksi ja sama henkilö ei voi toimia Suomen kansanedustajana että Europarlamentin jäsenenä. Sitten pyllähtävät Muumi ja Tuutikki keskustelemassa lumilyhdyn ympärillä.

Jaksohan alkaa siitä, mihin edellinen jäi, mutta ainakin kasetilla se toimi ihan hyvänä starttina sarjalle. Pöystin näyttely Muumipeikkona saa taas kunniaa, sillä muistan joka ikisen hymähtelyn ja äänensävyn niin hyvin, että törkeästi pyrin imitoimaan hänen tapaansa näytellä kirjasta löytyviä dialogeja. Maija-Liisa Peuhu on tyynen tasainen Tuutikki, jonka mieltä lohduttaa se, että kaikki on vaan niin arvaamatonta. Toisin kuin hänen vähän tunnetumpi rooli yhdessä Jarmo Kosken kanssa vuosia myöhemmin.

Molempia jaksoja oikeastaan koristaa tietyn tason kauhu ja jännitys. Muumihan ei ole koskaan kokenut talvea ja tässä se toteutetaan hyvin onnistuneesti. Mörkö saa kunniaa, koska vain Muumi näkee hänet, mutta me emme. Vain varjo on mikä meille katsojille suodaan Möröstä, Wecstromin lopetuslause antaa kylmän väreen ja hetken päästä Muumi tepsuttelee pikapikaa hädissään pois laiturilta...

Kirjoitushetkellä tämänpäiväinen, eli kolmas jakso, oi, tämä jakso. Tässä emme pelkästään tutustu Leena Uotilan versioon Pikku Myystä, vaan nähdään periaatteessa varsin hyytävää kuvakerrontaa: Täysin hiljaisuudessa, pelkästään kertojan ääni selostaa stillkuvista mitä tapahtuu. Tämä ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta se loppujen lopuksi on pysäyttävä tapa näyttää miten monotonista Muumipeikon seuraavat päivät talvisaikaan on. Ja tietenkin, Mörkö. Lapsena muistan kuinka säikähdin, kun se vaan häivyttyi esiin ilman mitään varoitusta. Eikä kertojan vähän painottuneempi kerronta yhtään paranna tilannetta, varsinkin kun Mörön mietteet olivat sellaisia, joihin ei vaan voi päästä perille. Olihan se varsin karsea ajatus lapsena. Hirviö, jota pelkäsin omisti sellaisia ajatuksia, joita en vaan voisi ymmärtää. Hyh... Tietynlaista lovecraftimaista menoa ja vieläpä kotimaisessa kirjallisuudessa aikakaudelta, jolloin asia saattoi olla vielä suhteellisen tuntematonta.

Mutta onneksi saadaan sitten pientä lohtua, kun näemme Muumipeikon haikeana kesäisistä kiiltokuvista. Draamaa toki luo yllättäen kadonneet tavarat ja lopulta näemmekin että syyllinen on ollut Pikku Myy. Hahmojen kohtaaminen on ensimmäinen valonpilkahdus toivosta ja se tuo toivottua tasapainoa. Jospa sitä seuraavassa jaksossa olisimme tottuneet jo talveen.

Toistan sitten vielä vaikka kuinka monennen kerran, että pyrin tästä lähin kirjaamaan jokaisesta jaksosta jotain. Kuvitus jäänee valitettavasti pois, ellen nyt ehdottomasti satu keksimään jotain mahdollisen hyvää kuvatekstiä. Ajatuksia, muistoja, hajuja, ideoita, jonnijoutavuuksia ja hieman vanhan, mutta aivan käyttökelpoisen kakunpalan...