Jokainen jakso tuntuu nyt tällä hetkellä itsestäni siltä, että olen koko ajan yrittänyt nostattaa jokaisen jakson paremmaksi kuin edellisen. Ehkäpä asiantynkä on lopulta enemmän tai vähemmän totta. Mutta tästä jaksosta olen ehdottomasti ollut sitä mieltä, että tässä vaihtuu selkeästi yleinen tunnelma sarjassa. Kaikki menee ehdottomasti valoisammaksi tästä eteenpäin, kun aurinkokin päästään näkemään.
Mutta toki tässä on liian aikaista innostua asiasta, vaikka Muumipeikon innostusta on varsin lumoavaa nähdä, sillä eihän aurinko näy kovin pitkän aikaa. Siitä saadaankin Muumipeikko niin vihaiseksi, että hänen toimesta viimein meille selviää mysteeri, joka on roikkunut meidän pähkäiltävänä toisesta jaksosta lähtien: Kaapista löytyy Muumipeikon esi-isä.
Esi-isä varastaakin tässä shown itselleen. Marionettinukkeilua ei ole tullut paljoa nähtyä, mutta esi-isän oleilu kristallikruunussa on niin luonollisen näköistä, että mietityttää, miten se on onnistuttu pitää noin hyvin paikoillaan. Otuksen ääntelykin on varsin villiä ja otuksen luonteelle sopivaa.
Lopetuskin on varsin herttainen, kaikesta kaaoksesta huolimatta, minkä esi-isä aiheuttaa. Verrattuna muihin lopetuksiin tästä nähdään jo, että talvi ei aina olekaan niin kauhea kuin alussa ollaan nähty.
Juhlatunnelmissa ollaan Muumilaaksossakin. Tai no, valitettavasti tämä nyt ei satu olemaan samanlainen juhla kuin meillä täällä ruudun takana istuville ihmisotuksille.
Tämän jakson ehdoton kohokohta on kyllä miltein jokaisen muumifanin rakkaan traumatisoijan ja väärinymmärretyn Mörön ensimmäinen ja samalla viimeinen kunnon esiintyminen koko sarjassa. On kyllä pakko ihailla tämän asun nenää, kun se on aivan järisyttävän kokoinen, mutta kuitenkin tasapainoitettu niin, että Mörön sisällä oleskellut Urban Wahlstedt ei ollut jatkuvasti liikaa katsomassa ala- taikka yläkanttiin.
Nykyään vaimoni kanssa keskitalven kokkoa käsitellessä aina nousee mieleen, miten vaimon pikkuveli aikoinaan lapsena kaverinsa kanssa nauroi Muumilaakson tarinoissa, miten Mörkö pieraisee hänen istuessa keskitalven kokon päälle. Tällä kertaa toki pieru ei ole maailman terävin, mutta itselle Mörön ilmestyminen lapsena oli järkytys. Se vain ilmestyy kuvaruutuun, pam! Eikä kertojankaan ääni yhtään sen paremmin kevennä asiaa, kun mennään dramaattisen hitaasti ja kylmästi: "Ja sitten... ...siellä istui Mörkö." Jälleen kerran tämä on näitä asioita, joita kirjaa lukiessa kuvittelen päähäni soimaan.
Taas kerran pääsemme kuulemaan Tuutikin mahtipontista laulantaa ja sen perään intensiivinen rumpusoolo, jotka itselle lapsena olivat tämän jakson pelastus pelottavuudesta huolimatta.
Saapuvat hurjat Niin hiljaiset hurjat Kuin villit ja nurjat Ja rumpua lyövät Ne räiskyy ja roiskii ja liekit ne lyö Hännät ne läiskyy, paukkuu ja räiskyy Kutsuvat rummut yhtyy jo tanssiin Mus Ta Yö
Mutta yksi mielenkiintoinen asia vielä on tässä nimenomaisessa jaksossa. Nimittäin minun kasetissa, kun Muumipeikko sanoo "voi voi," niin jakso loppuu jo siihen! Ei nähdä hänen tulevan kotiin kertomaan äitilleen, miten köykäiset valtakunnalliset poroerottelut olivat tänä vuonna. Ja minä en usko, että nauhoitus on katkaistu kesken, sillä siinä saumattomasti päästään näkemään tämän sarjan lopputekstit, jonka kuva on muuten Lars Janssonin piirrustama teos fyysiseksi joulukalenteriksi silloin aikoinaan. Kai vuonna 1994 jostain syystä joku Ylellä oli, että tämä jälkimmäinen kohtaus ei syystä tai toisesta toiminut. Liekö ollut liian ei-juhlallinen finaali juhlapäivän lähetykselle, tiedä häntä.
Hohoo, selvitettiin yhdessä Ravdnarin kanssa miten laulut menevät ruotsinkielisessä joulukalenterissa. Edellissä jaksossa Muumipeikon vastalauselaulu on täysin otettu sellaisenaan kirjasta. Mutta Tuutikki laulaa kirjassa lumihevosesta, joten se nyt eroaa tästä teoksesta.
Mielenkiintoiseksi tekeekin se, että miten nämä suomenkieliset sanat on luotu loppujen lopuksi. Omasta hyllystä löytyy peräti kolme hyväkuntoista pokkarikirjaa Taikatalvesta. Kaikki ovat Laila Järvisen kääntämiä ja vanhin näistä kirjoista on WSOYn kahdestoista painos. Kaikissa ainakin on Muumipeikon vastalauselaulun sanat aivan toisenlaiset kuin mitä tässä sarjassa, ja Tuutikki laulaa lumihevosen sijasta lumikengistä. Voinee olla, että jompikumpi Janssoneista oli, että voisi ehkä suomeksi laittaa uniikimpaa tunnelmaa sanoituksille, taikka ohjaaja oli, että pitäisi saada toimivammat sanoitukset. Mutta tämä on täysin ikiomaa spekulointia, joten ei kannata levittää moista tornihuhua turhanpäitte.
Taustahistoriikkia: Itsellä ei ollut pitkään aikaan haisuakaan Muumilaakson tarinoiden ensimmäisestä talvesta. Nauhurin kaseteista yhdessäkään ei ollut niitä, joten tarinakaavassa loikattiin Nuuskamuikkusen leiripaikalta suoraan nuhaiseen Muumipeikkoon. Tästä johtuneekin todennäköisesti se, että Jäärouva ei kuulu meikäläisen lapsuuden ajan pelkoihin. Ja silloin, kun näin jakson ensimmäistä kertaa, niin Mörkö oli paljon pahempi tapaus. Varsinkin, kun hänet nähtiin toistamiseen.
Tämän kertainen joulukalenterin jakso siis tarjosi minulle paljon inhimillisemmän Jäärouvan. Onhan tuossa enemmän jään ominaisuutta, mutta tietenkin vähemmän maagista absurdismia, mitä meidän vertailukohteemme antaa. Mutta pakko toki on antaa joulukalenterin Jäärouvalle pisteitä siitä, että me emme näe häntä paljoa ja hänestä annetaan paljon kauhunomaisempi kuva. Lisäksi hänen katseesta oravakin menettää henkensä.
Lapsena tämä jakso oli mitä odotin heti, kun laitoin videon pyörimään. Vihreäntumma taivas tuo oman lumonsa tälle tarinalle ja ylisuuret tähdetkin antoivat varsin uniikin tunteen tarinalle. En satu muistamaan, miten usein nähdään noin tähtisiä taivaita tässä sarjassa, mutta jospa tämä ei ole viimeinen kerta kun nähdään tähtitaivaita.
Aikuisena sitten ajattelen turhankin paljon logiikan pohjalta, mutta se toki tuo huvittuneisuutta ankeaan aikuiselämään. Nimittäin oravan häntä. Voin sanoa, että olen nähty varsin monia oravia elämän aikana, ja kyllä tämän säksättäjän pölyhuiska on aika säälittävä tapaus. Varsinkin, jos täysikasvuinen aikuinen meinaisi muhvin saada tuosta hännästä, niin jää aikalailla paljaaksi kourat. Mutta olen kyllä turhan ilkeä tässä. Tämä on kuitenkin toteutettu kuin teatterissa ikään, joten tämä oma naljailu menee jo näsäviisailun puolelle.
Loppupuolella meiltä puuttuu edelleen lumihevonen, jonka olisi pitänyt viedä orava mennessään, joten on luonnollista oravan saada viikinkihautajaiset. Lapsena tämä tilanne oli varsin kaunis, enkä voi sanoa, että se nyt olisi mitenkään muuttunut näin vuosien saatossa. Laulun tehdessä omia lumojaan tätä on vaikea kääntää toisenlaiseksi.
Hän oli pikku orava Vain aivan pieni orava Ei ollut kovin järkevä pää Vain karvainen ja lämmin Nyt kylmä on, hän kylmä on On koipensakin nyt jäykät Mut silti hällä vielä on maailman kaunein häntä
Paremmat hautajaiset kuin yksikään lapsuuteni hautajaiset.
Neljännen jakson yksi merkittävistä asioista on, että tässä poiketaan ensimmäistä kertaa selkeästi kirjan menosta. Lumihevosta ei Muumi näe, vaan pelottavat jäljet. Itse nautin kovasti jakson alkulauseista, varsinkin "elefantti, hän ajatteli," ehkäpä sen tahattoman riimityksen vuoksi.
Toinen merkittävä asia onkin, mikä itsestä tekee tästä sarjasta varsin uniikin, on laulujen olemassaolo. Sarjan säveltäjänä onkin Erna Tauro, joka onkin nimenomaan säveltänyt monet Tove Janssonin sanoittamat kappaleet. Mutta mielenkiintoisemmaksi tässä asian tekee se, että laulujen sanat eroavat kirjan sanoituksesta sekä muistakin vastaavista sovituksista. Liekkö sarjaa varten tehty erilainen sanoitus, vai onko näissä kirjoissa korjattu laulujen käännöstä, jotka löytyvät minun ja vaimoni kirjahyllystä? Ruotsia jos osaisin, niin voisin vertailla ruotsinkielistä dubbia alkuperäisteokseen, mutta on jo kylmä ja kirjasto niin mahdottoman matkan päässä.
Muistelen, että joskus aikoinaan oli blogi, minne oltiin koottu Janssonin taideteoksia ja kuvituksia sekä laulujen sanoituksia. En muista enää blogin nimeä ja Googlen hakupalvelu on susihuono, sillä se tunkee minulle ennemmin verkkokauppoja sekä suoratoistopalveluja kuin fanien sivustoja. Mutta viimeksi, kun tutkin kyseistä blogia, niin sieltä ei löytynyt tämän sarjan lauluja. Tahdonkin tässä sitten korjata sen puutteen latelemalla sanat teidän iloksi ja harmiksi:
Oon vain Tuutikki mut kengät itse tein Lumikengin tallaan pitkin poikin Pakkasyössä vikkelästi loikin Hangen halki, keskelle tän metsän suurten puiden alle, alle puiden (Shhh!) Kaahaan, laahaan, stuu, stuu Hanget loistaa, loitsun toistaa Varjot menköön hangen alle Hiljaisuus saa kaikkialle Eipä koskaan tule takaisin se tänne
Vaan vielä mitä! Heti Tuutikin perään saadaan Muumipeikon vastalauselaulu, josta itse tykkään paljon enemmän kuin mitä kirjasta löytyy. Lisäksi tämä pistää pohdituttamaan, että miten paljon lie Tom Pöysti laulanut? Muistan ainakin hänen olleen kerran Nalle Puhin lauluäänenä jossain elokuvassa.
Hei Mörkö hoi ja karvapäät, te kylmät ilkiöt Miks' auringon te veitte pois ja toitte jäätiköt? Niin kauheen kalseaata on ja jalkaa pakottaa Nyt muistan laakson vihreyttä, aikaa ihanaa Sut muistan verannalla ja aallot lahdelman En tahdo enää olla alla hangen kauhean
Kun mun aurinkoni käy esiin ja alkaa paistella, niin te saatte nähdä, että te ootte nuijia!
Taas kellin auringossa Ja lämpöistäni hiekkaani riittää On ikkuna auki ulos luontoon puutarhassa surraa Ja hei kaikki hurraa syy on minun Appelsiiniauringon!
Voi sanoa, että jakso tykittää alussa niin lujaa, että loppupuolella on hankaluuksia pysyä tasoissa. Mutta onneksi palataan talven salaperäisyyteen ja panoksia kovetetaan vieläpä sillä vaarallisimmalla mitä arsenaalista löytyy: Jäärouva.
Mutta harmillisesti jakso jäänee justiinsa roikkumaan, kun tilanne alkaa. On oikeastaan raastavaa tällainen, mutta pitäähän sitä kärsiä jännityksestä silloin tällöin. Ja onhan se hyvän sarjan merkki tämä, että tulee halu nähdä lisää. Enkä tule katsomaan viidennettä jaksoa, kun vasta huomenna. Perinteet!!
Ja näin, kun saatiin kaikki raapustettua ylös, niin hoksattiin sellainen pieni mokanpoikanen, että olihan sitä laulua jo ensimmäisessä jaksossa! Muumipeikkohan se veteli keittiön lattialla pienen värssyn ennen kuin se joka asuu tiskipöydän alla keskeytti hänet:
Ensimmäisenä lämpimänä kevät päivänä olen luonasi taas mä täällä oon ja kevät on ja lämmintä ja odotan joka paikka...
Vuosikausia minua harmistutti muumimediassa eräs pienimuotoinen puute. Kaikki pyöri Muumilaakson tarinoissa sekä Muumien maailmassa. Lisäksi jos puhuttiin vielä vanhemmista muumeista niin Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? olivat vain olemassa, neuvostoliittolaiset saivat hihittelyä, japanilaisten Mumin ja Shin Mumin niskaan satoi kuraa, Vivica BandlerinMuumipeikko niitti mainettaan irtopäisillä muumeilla ja Die Muminfamillie sai hohdetta olleensa ensimmäinen muumisarja koskaan.
Näistä kaikista sarjoista tuntui aina unohtuneen vuonna 1973 Ruotsissa tehty joulukalenteri Mumindalen, eli näin köyhästi käännettynä, Muumilaakso. Tämä sarja nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran televisiossa jouluna 1983 ja pikauusinta toteutettiin vuonna 1994. Siihen ne esityskerrat sitten jäivät. Onneksi vanhemmilleni iski ajatus nauhoittaa jälkimmäisellä ja samalla vihoviimeisellä kerralla miltein kaikki jaksot. Tämä vhs-kasetti kuului yhdeksi suosikeistani ja sitä tuli katsottua lähes yhtä suurella innolla kuin Muumilaakson tarinoita. Tämä kyseinen vhs-kasetti on edelleenkin minun kallein aarteeni, ja se on visusti säilössä kotipaikkakunnallani, äitimuorin päänsärkynä, kun en anna hänelle lupaa heittää yhden yhtäkään videota roskikseen. Ei pelkästään muumien vuoksi, mutta siellä on myös yksi varsin mielenkiintoinen dokumentti, joka valitettavasti leviää aihepiirin ulkopuolelle.
Tästä päästäänkin eräänlaiseen aasinsiltaan: Vasta eilen, kun olin nyt perinteisesti katsonut toisen jakson tätä joulukalenteria, iski ajatus, että miksen vaan kirjoittele lyhkäisiä mietteitä ja muistoja tästä sarjasta kuin joulukalenterina ikään. No, eilen (kirjoitushetkellä) oli niin kiire jo päästä sänkyyn, että en voinut ruveta rönsyilevää aloitusta tekemään tuolloin. Aloitankin tämän kirjailun heti rykäisemällä kolme ensimmäistä jaksoa, sillä elämme jo kolmatta päivää joulukuuta. Kirjoitushetkellä, jos osallistutte tähän joskus myöhemmin.
Minulla on hyvin hämärä muistikuva, että näin ensimmäisen jakson surisevasta kuvaputkitelevisiosta... eiku hetkinen, meillä taisi olla jo upouusi Saloran putkitelevisio, jossa oli peräti niinkin suuri innovaatio kuin kaukosäädin! Ajatella miten vhs-nauhurissa oli kaukosäädin, mutta varsinaisessa televisiossa sitä ei ollut!
Kröhöm. Muistan siis nähneeni ensimmäisen jakson televisiosta. Sitä ei saatu nauhoitettua, joten uskon näin jälkijunassa, että kyseinen sarja tuli yllätyksenä minun vanhemmille ja siitä sitten etsittiin joku kasetti ja nauhoitus alkoi vasta seuraavana päivänä.
Näin aikuisiällä olen varsin ihastunut millainen tämä sarja on. Miimikot näyttelevät hahmoja puvuissa ja lavastus talossa on hyvinkin realiteettisen oloista verrattuna ulkomaailman menoon. Kaikkialla on huvittavan pyöreitä kumpuja kinoksina sekä lumi on joko untuvaa taikka harsokangasta ja sitä on kaikkialla.
Tarinankertojana toimii Pertti Weckström ja hänen ääni on poltettu minun mieleeni aina, kun luen Taikatalvea. En haluaisi oikeastaan edes kuunnella lempimuumikirjaani kenenkään muun lukemana, sillä sarjan dialogi on äärimmäisen uskollinen kirjan suomenkieliseen käännökseen sekä Weckströmin äänessä on jokin, mikä tuntuu sopivan tähän sarjaan niin täydelliseksi.
Muumipeikkon äänenä toimii Tom Pöysti ja ai että. Tom Pöysti on minulle se, mitä Rabbe Smedlund on monille muille aitona Muumipeikkona. Jo Pöystin äänestä näemme, että tässä sarjassa tehdään jotain aivan erilaista dubbaustyötä, mitä nykyään. Se ei ole kiireellistä eikä pätkittyä. En löydä toki mistään tietoa, mutta itse uskon, että sarja dubattiin siten, että näyttelijät olivat kaikki samassa huoneessa ja lukivat dialogit sitä mukaa kun hahmo heilui. Tämä on toki hyvin alkeellinen tapa sekä altis huonoille ajastuksille sun muille virheille, mutta tässä mennään tämän työtavan kultalinjaa, jossa kaikki toimii. Hahmojen ähinät ja puhinat tuntuvat, jos niin voi todeta. Mikki on ollut auki koko ajan ja hahmot tuntuvat olevan aidosti eläviä. Ja tästä syystä, olen itse sitä mieltä, erehdyksettömänä: Tämä sarja omistaa suomenkielisistä dubeista ykköspallin kiistatta.
Palaten Pöystin näyttelyyn, Muumipeikko kuulostaa aidosti hätääntyneeltä, pelokkaalta, turhautuneelta ja toivekkaalta, mitä ikinä hän tuntuu tekevän. Olento, joka asuu tiskipöydän alla, oli itselle lapsena ihmetystä tuova olio ja minulle iski jo tuolloin sääli, kun Muumipeikko yritti tarjota mehua ja näkkileipää sille, mutta ei saanut mitään huomiota. Viimeisinä muistikuvina olikin sitten Muumin vaeltelu pienoismallin maailmassa, mikä on nykystandardeilla halpa kikka, mutta siinä on se oma taikansa. Mutta jakson lopettava vihellys tuo kyllä itselle mieleen jonkun hirvityksen, jolloin jakso jää varsin hyytävään kohtaan. En muista olinko lapsena mitä mieltä, mutta kai minä osoitin varsin suurta pettymystä, että jakso loppui niin lyhyeen.
Kuten edellä kerroin, että videokasetilla tämä sarja alkaa toisesta jaksosta. Mutta jostain syystä aivan videon alussa on jotakin aivan muuta kuin Muumipeikko. Kesken kaiken alkaa pätkä Arvi Lindin uutislähetystä, missä päivän polttavana asiana oli EU:hun liittyminen ja se, että yksi ja sama henkilö ei voi toimia Suomen kansanedustajana että Europarlamentin jäsenenä. Sitten pyllähtävät Muumi ja Tuutikki keskustelemassa lumilyhdyn ympärillä.
Jaksohan alkaa siitä, mihin edellinen jäi, mutta ainakin kasetilla se toimi ihan hyvänä starttina sarjalle. Pöystin näyttely Muumipeikkona saa taas kunniaa, sillä muistan joka ikisen hymähtelyn ja äänensävyn niin hyvin, että törkeästi pyrin imitoimaan hänen tapaansa näytellä kirjasta löytyviä dialogeja. Maija-Liisa Peuhu on tyynen tasainen Tuutikki, jonka mieltä lohduttaa se, että kaikki on vaan niin arvaamatonta. Toisin kuin hänen vähän tunnetumpi rooli yhdessä Jarmo Kosken kanssa vuosia myöhemmin.
Molempia jaksoja oikeastaan koristaa tietyn tason kauhu ja jännitys. Muumihan ei ole koskaan kokenut talvea ja tässä se toteutetaan hyvin onnistuneesti. Mörkö saa kunniaa, koska vain Muumi näkee hänet, mutta me emme. Vain varjo on mikä meille katsojille suodaan Möröstä, Wecstromin lopetuslause antaa kylmän väreen ja hetken päästä Muumi tepsuttelee pikapikaa hädissään pois laiturilta...
Kirjoitushetkellä tämänpäiväinen, eli kolmas jakso, oi, tämä jakso. Tässä emme pelkästään tutustu Leena Uotilan versioon Pikku Myystä, vaan nähdään periaatteessa varsin hyytävää kuvakerrontaa: Täysin hiljaisuudessa, pelkästään kertojan ääni selostaa stillkuvista mitä tapahtuu. Tämä ei toki kuulosta kovin kummoiselta, mutta se loppujen lopuksi on pysäyttävä tapa näyttää miten monotonista Muumipeikon seuraavat päivät talvisaikaan on. Ja tietenkin, Mörkö. Lapsena muistan kuinka säikähdin, kun se vaan häivyttyi esiin ilman mitään varoitusta. Eikä kertojan vähän painottuneempi kerronta yhtään paranna tilannetta, varsinkin kun Mörön mietteet olivat sellaisia, joihin ei vaan voi päästä perille. Olihan se varsin karsea ajatus lapsena. Hirviö, jota pelkäsin omisti sellaisia ajatuksia, joita en vaan voisi ymmärtää. Hyh... Tietynlaista lovecraftimaista menoa ja vieläpä kotimaisessa kirjallisuudessa aikakaudelta, jolloin asia saattoi olla vielä suhteellisen tuntematonta.
Mutta onneksi saadaan sitten pientä lohtua, kun näemme Muumipeikon haikeana kesäisistä kiiltokuvista. Draamaa toki luo yllättäen kadonneet tavarat ja lopulta näemmekin että syyllinen on ollut Pikku Myy. Hahmojen kohtaaminen on ensimmäinen valonpilkahdus toivosta ja se tuo toivottua tasapainoa. Jospa sitä seuraavassa jaksossa olisimme tottuneet jo talveen.
Toistan sitten vielä vaikka kuinka monennen kerran, että pyrin tästä lähin kirjaamaan jokaisesta jaksosta jotain. Kuvitus jäänee valitettavasti pois, ellen nyt ehdottomasti satu keksimään jotain mahdollisen hyvää kuvatekstiä. Ajatuksia, muistoja, hajuja, ideoita, jonnijoutavuuksia ja hieman vanhan, mutta aivan käyttökelpoisen kakunpalan...
Päälle vuosi hiljaisuutta ja kaksi luonnosta kykkimässä taustalla, mikä ihanempi tekosyy kuin tämä pistää pikaiset mietteet muumien uusvanhasta aluevalloituksesta: Muumipeikko ja pyrstötähti.
Ja näin kieliopillisesti (liian laiska heittää vielä oikolukuun tätä) takkuilevamman tekstin kanssa olen vain vuorokauden myöhässä uutisesta. Kyllä! Tanoshii Mumin Ikkan muumit pääsevät 4.9. jälleen valkokankaalle uudistetulla kuvalla ja uusilla äänillä sekä musiikeilla. Ainakin kaksi uutta kipaletta on tulossa, mutta kauhuksi jää, muuttuvatko kaikki musiikit elokuvasta.
Ääniroolitus on saanut alustavasti niinkin tyylikkään muutoksen, että Jarmo Koskea ja Heljä Heikkistä lukuunottamatta kaikki ovat saaneet näin ilkeästi sanottuna kenkää. Tai no, on se aika osuva, koska BTI Studiosin dubbaama muumi on kyllä kauheata kuraa. On toisaalta ihme, että samat henkilöt pääsivät jopa äänittämään Muumilaakson dialogit, mikä sitten taas on aivan loistava tapaus!
Tässä onkin roolitus, lähteenä Epressi.com :
Hahmo: suomi / ruotsi Muumipeikko: Joonathan Kettunen / Christoffer Strandberg Hemuli: Jarmo Koski / Max Forsman Pikku Myy: Sarika Lipasti / Saga Sarkola Muumimamma: Kristiina Halttu / Maria Sid Muumipappa: Carl-Kristian Rundman / Carl-Kristian Rundman Nipsu: Tuomas Uusitalo / Andreas af Enehielm Niisku: Antti LJ Pääkkönen / Oskar Pöysti Niiskuneiti: Heljä Heikkinen / Alma Pöysti Nuuskamuikkunen: Markus Niemi / Lasse ”Redrama” Mellberg
Kuten tuolla sanoin, lista on alustava, sillä meiltähän puuttuu tärkein hahmo koko elokuvasta: Piisamirotta! Olisi kyllä surkuhupaisaa, jos Markku Huhtamo palaisi filosofin rooliin, mutta aina voin haaveilla ja toivoa, että turhia muutoksia vältettäisiin memeistä tunnetun ajattelijan dialogista. Hänen kuuluisi olla röyhkeä ja muista piittaamaton, joten olisihan se sääli, jos Vilijonkan älykkyyttä ei tuomita.
Traileri itsessään tekee niin häijyn työn, että se ei anna lähes tulkoon minkäänlaisia esimakuja siitä, miten näyttelijät tekevät työnsä, sillä ne jäävät Jarmo Kosken ja Suvi Teräsniskan jalkoihin. Toki trailerit ovat yleensä varsin huonoja äänien suorituskykyihin, sillä ne tehdään varsin nopealla aikataululla. Valoa toki antaa, että ohjaajana toimii Markus Bäckman. Carla Rindell ohjaa ruotsin kielisen, jos jotakuta kiinnostaa.
Itsellä ei suoraan ole mitään negatiivista sanottavaa trailerista. Kuva näyttää hyvältä ja voihan se äänienkin mahdollinen uudistus (tekijöiden listalt löytyy äänisuunnittelija Kirka Sainio) olla joillekin liian suuri pala. Sääli toki alkuperäisen elokuvan ääniä, jos näin todellakin on, mutta voihan se särähtää korvaan alle 30 vuotisen ääniraidan kohinat uunituoreisiin soittimiin ja puheisiin.
Niin ja elokuvan otsikko oon kyllä aivan ihana!
Tai oikeastaan. Pikku Myyn loppukevennys oli turha. Jospa ne poistaisivat sen varsinaisesta leffasta.
Muumipeikko-sarjakuvien ehdoton suosikkini on Kuvitteluleikki. Se on hullunkurinen tarina, jossa me pääsemme tutustumaan miten ihanalla tavalla muumit ovat piittaamattomia siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Lisäksi tarinaa koristaa Miskan kehitystarina heikkohermoisesta panikoijasta muumien kaltaiseksi elämän nautiskelijaksi. Sivujuonina tarinassa rikastavat Miskan Surku-koiran ystävän etsintä sekä Vilijonkan mysteerinen katoaminen. Tarina on monivivahteinen ja hauska alusta loppuun.
Olenkin tämänkertaiseen Muumilaaksoon enemmän kuin iloinen. Vilijonkan talo on Muumilaakson tarinoihin verrattuna todellinen hienostotalo, jonkalaisessa Vilijonkan kaltaisen kermapyllyisen siivoushullun nimenomaan juuri odottaisikin asustelevan. Toiveet Vilijonkka joka uskoi onnetomuuksiin -tarinan adaptaatiosta jäävät kyllä kutkuttelemaan mieleni sopukoissa.
Voi Nuuskamuikkunen, koskakohan Muumi lukee kirjeesi...?
Jakso olikin varsin uskollinen alkuperäislähteelleen, jättäen edellä mainitut asiat sekä Miskan isosiskon Mabelin, joka on Vilijonkan kotiapulainen. Miskaa odotettiin tarinan edetessä kuin Jarmo Kosken ääniroolia, ja kun hän ilmestyi niin se oli kyllä mahtava tilaisuus. Toisaalta Miskan sukupuolenvaihdos oli ihmeteltävä ratkaisu, mutta ei se killuttimien vaihto haitannut tätä hahmoa lainkaan. Täysin samanlainenhan toi oli. Onhan Miska toisaalta miehen nimi.
Sinällään alkaa huolettaa sarjan loppuminen. Jaksoja on enää kolme jäljellä ja vaikka syksy onkin jo käsillä, jää talvi pelottavan pieneen osaan, varsinkin jos se on vain yhden jakson pituinen. Olenkin nyt pysytellyt yhtä hyvässä spoilauskuplassa kuin Game of Thronesin kanssa, jota en ole seurannutkaan 4.tuotantokauden jälkeen lainkaan.
Toisaalta aloin kaipaamaan Vilijonkan lehmää. Siitä oli sarjakuvissa saatu väänettyä muutama varsin hauska vitsi.
"Tällä kertaa murhaankin rouva Viljonkan pikku pommillani!"
Ja taas kierähti viikko ilman, että sain edellistä jaksoa julkaistua. Tai no, olihan tuo teksti saatu kirjattua hyvissä ajoin, mutta tuntui jotenkin hölmöltä ruveta julkaisemaan kahta jaksoa peräjälkeen, ja valitettavasti tästä kahden jakson julkaisutahdista on tullut tietyn tason vakio.
Mutta Kummitustarina on tavallaan uusiokertomus sarjakuvaversiosta kirjasta Muumipappa ja meri, missä muumiperhe matkaa majakalle, mutta sarjakuva on kirjan kerrontaa kepeämpi. Sarjakuvassa Muumipeikko pelkäsi saaren aavetta, joka taas vastaavasti oli ihastunut siitä, että joku viimeinkin pelkäsi häntä. Muistikuvani tässä vaiheessa menee mutaiseksi, mutta sen ainakin muistan, että Tuutikista tuli kummitukselle kummittelun opettaja.
"Pidä varasi ison vihreän lohikäärmeen vuoksi, joka istuu ovellasi. Se syö pikku poikia ja sylikoirien häntiä ja isoja, lihavia etanoita. Ole varuillasi. Pidä huolta."
Muumilaaksossa Muumipeikko oli sarjakuvan mukainen arkajalka, mutta olen varsin mielistynyt siitä, miten hän kasvoi arkuudestaan ulos tässä jaksossa. Muumi sai selkeän kasvupyrähdyksen, joten itse nyt odotankin rohkeampaa Muumipeikkoa näiden kahden viimeisen jakson ajan. Hän saa toki olla hetken inhossa, mutta sitten ottaa härkää sarvista ja joko onnistuu tai epäonnistuu, riippuen kuinka iso mekaaninen sonni onkaan edessä.
Niiskuneiti sai kiintoisaa taustaa itselleen: minne hän menee toisinaan yöpymään? Onko meillä Niiskukin asustelemassa jossain päin Muumilaaksoa? Tässä olisikin mielenkiintoinen lisä Muumilaakson hahmokaartiin, sillä Niisku on jokaisessa adaptaatiossaan eri näköinen. Kirjoissa hän oli täysi kopio Muumista ja sarjakuvassa hänellä oli päällään pusero. Marionettinukkena hänellä oli Nikke Knakkertonin kaltainen hattu (ehkä, kuvalaatu on huono), 70-luvun molemmissa animeissa hänellä oli naurettava blondiprinssikiharat ja Tanoshii Mumin Ikka Niiskunhan me tiedämme.
"Pois häipyös on veres kylmä. Oon sankar' suuri!"
Sinällään kommentoin Kummituksen ääninäyttelyä, että olin yllättynyt suomenkielisessä roolissa olleen Ali Jahangirin äänestä. Olen tottunut hänen stand-up -tyyliinsä, missä hänellä on varsin rääkyvä tapa viihdyttää yleisöä, joten rauhallisen kiltti ja hento ääni yllätti kovasti nähdessäni hänen nimensä lopputeksteissä. Ruotsinkielisenä Kummituksena huhuili André Wickström, jonka äänessä oli hyvin hienotunteinen kömpelyksen sävy. Molemmat kyllä veivät roolinsa kunnialla loppuun asti.
Kummitustarina oli hellyttävä jakso, jossa näimme varsin hyvälaatuisen ystävyys-on-tärkein -tarinan. Revontulet pistääkin jo toivomaan, että muumit heittäytyisivät talviunille. Huomaa, että olen talvi-ihmisiä, kun niin kovasti jaksan hokea talvesta, vaikka se takatalvi justiinsa tulikin vähän turhankin odottamattoman voimakkaana.
Kun kaverit saivat tietää, että näin Haamujengin vasta kaksi vuotta sitten.
