sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Muistojen kätköistä: Prinsessa ja vuorenpeikot

Tarinatuokio: 

Olipa kerran pieni Humppa, joka lainaili paikallisesta kirjastosta VHS-kasetteja. Pääasiassa Humppa tykkäsi lainailla Myyriä, Hopeanuoli-ryhmän dubbaamia Olipa kerran...-sarjoja sekä Smurffeja. Humppa tykkäsi myös lainata toisinaan muitakin VHS-kasetteja vaihtelun vuoksi, mutta ne saattoivat olla aivan tyhmiä, kuten eräs Punahilkka-video, missä oli kiva piirtotyyli, mutta hahmot tuntuivat lörpöttelevän keskenään puoli tuntia per hahmo ja hahmojen vuorosanojen välillä näytettiin vain yhtä animaatiolooppia (johon ainakin kuuluivat päähenkilön lisäksi Punahilkan äiti, jänis, orava, lintu ja viimein susi plus varmaan isoäiti ja puuhakkaaja/metsästäjä, mutta Humpan kärsivällisyys ei riittänyt katsomaan videota loppuun).

Eräänä päivänä pienen Humpan äitimuori oli itse lainannut erään videon kirjastosta. Äitimuori oli lainannut animaatioelokuvan, joita oli vain muutama harva video paikallisen kirjaston valikoimassa. Pieni Humppa oli innoissaan tapauksesta ja äitimuori näytti videon kannen...

Pieni Humppa löysi itsensä pian sen jälkeen peiton alta. Videon kansi oli niin pelottava, että Humppa ei uskaltanut katsoa sitä ollenkaan. Eikä Humppa katsonut sitä, kun hän kasvoi isommaksi. Videon kansi oli toki jättänyt Humppaan niin ison vaikutuksen, että hän jäi isona miettimään pitkäksi aikaa, mikä oli tämä elokuva, joka pelotutti häntä pienenä.

Ja niin, noin 20 vuotta myöhemmin...

---

Lapsuus on toisinaan jännää aikaa. Kiintoisimmat niistä hetkistä toki ovat ne, joissa on kokenut pelkotiloja. Joskus ne ovat täysin selviä tapauksia, kuten Muumilaakson Mörkö, mutta toisinaan hyvin hämäriä, kuten ostoskeskuksessa karkkeja jakeleva Joulupukki, vaikka en Joulupukkia oikeasti pelännyt, kun hän kävi kotonani.

Täytyy toki myöntää, että en loppujen lopuksi pelännyt kovin montaa tapausta lastenohjelmissa. Morsokin oli minulle erittäin siisti hahmo pienenä ja minua oikeasti ärsytti, kun Aasi, Morso ja Mouru -sarjan sankarit pistettiin ensimmäisellä esityskerralla kolmen jakson jälkeen "kesälomalle". Hauskinta asiassa onkin, että Mouru ei kerennyt edes astua tarinaan mukaan. En puhu palturia.

Mutta mikä oli tämä elokuva? Olisiko se yhtä hirveä kuin sen kansi? Olisiko tämä kadonnut timantti animaatioiden maailmasta? Fanfaarit soimaan, sillä se selvinee nyt! Kyseessä on vuodelta 1991 walesilais-unkarilainen yhteistyöanimaatio Prinsessa ja vuorenpeikot!

Tu-tutu-tuu!

Löytäessäni uudestaan elokuvan kannen oli pakko myöntää, että se on mielenkiintoa herättävä. Kuva on suhteellisen synkkä, mutta punertava väri korostuu hyvin tummansinertävää taustaa vasten. Piirrostyyli tuo mieleen Don Bluthin animaation, mitä se ei valitettavasti ole, mutta pistää silti osakekurssit nousuun laatuanimaation toivossa. Lisäksi täytyneet myöntää, että muistelin kuvan pojan (Curdie) kantaneen kädessään miekkaa eikä lyhtyä.

Asia, mitä varmasti pelkäsin tässä kuvassa, oli keskellä prinsessa Ireneä päin ollut prinssi Froglip sekä alempana taustalla olevat prinssin vanhemmat. Ihmettelen toki suuresti tätä, sillä kun koin ensimmäisen kerran Warcraftin noina samoina aikoina, niin en ollut örkeistä moksiskaan, vaan peräti innoissaan, vaikka nekin olivat vihreitä örmisköjä. Lapsen mielikuvitus on Pekka Routalempeä lainatakseni "hyvin jännä."

Månprismakraft, förvandla mig!
Itse elokuva perustuu skotlantilaisen kirjailijan George MacDonaldin (1824-1905) samannimiseen lastenkirjaan. Omien pikaisten tutkimusteni mukaan tämän kirjailijan tuotoksia ei olla nähtävästi julkaistu Suomessa yksittäisinä teoksina. Elokuvan tarinan pääosassa on kuin onkin otsikon prinsessa Irene, joka viettää aikaansa linnassaan Lootie-nimisen sisäkön valvonnassa kuningasisän ollessa matkoilla. Irenen ollessa ulkona Lootie nukahtaa ja Irene eksyy metsään, missä illan myötä vuorenpeikkojen kummalliset lemmikit saartavat hänet. Hänet kuitenkin pelastaa kaivoskylän poika Curdie laulamalla elikot tiehensä. Curdie saattaa Irenen takaisin linnaan ja hänelle selviää matkan lopussa Irenen olevan prinsessa.

Linnassaan Irenen kissa löytää salaluukun, jota kautta Irene löytää samaa nimeä kantavan edesmenneen isoisoisoäitinsä. Henkiolento ilmoittaa auttavansa Ireneä, sillä hän tulee olemaan suuressa vaarassa.

Toisaalla kaivoksella Curdie kuulee outoja ääniä luolastosta ja putoaa niiden vuoksi kuiluun. Hän virkoaa ja havaitsee olevansa vuorenpeikkojen kivikuormassa. Peikot ovat rakentaneet luolaan suuren padon ja Curdie on lähestulkoon paljastua ellei kokoustorveen oltaisi puhallettu. Curdie seuraa peikkoja ja hän saa kuulla, että peikot aikovat kostaa "aurinkoihmisille" karkoituksesta maan alle aiheuttamalla tulvan kaivoskuiluihin. Peikkojen prinssi Froglip kuitenkin ilmoittaa, että se ei riitä. Hän ryöstäisi prinsessan, jolloin ihmisten on siten hyväksyttävä peikot heidän hallitsijoikseen.

Ooo! Bela Lugosikin on päätynyt elokuvaan!
Curdie palaa takaisin maanpinnalle kertomaan näkemästään, mutta kukaan ei usko häntä. Hän palaa maan alle yöaikaan, mutta peikot äkkäävät hänet. Hän alkaa tallomaan heitä varpaille, sillä hän oli kuullut oltuaan kivikuormassa kahden peikon maininneen niiden olevan peikkojen herkkä kohta. Kuningattarella on ainoastaan kengät, jolloin pojalle tulee liian paha vastus, kunnes hän alkaa laulamaan. Peikot eivät kestä laulua, mutta ovat onnistuneet ajamaan pojan umpinaiseen luolaan, jonne he hänet sinetöivät loukkuun.

Peikkojen suunnitelmat etenevät ja heidän kissa hyökkää prinsessan kimppuun. Prinsessa pääsee salakäytävää pitkin turvaan isoäitinsä luo, joka lupaa auttaa häntä antamalla taikavoiman poimia langan, jonka avulla Irene löytää Curdien ja pelastaa hänet peikkojen kynsistä. Peikot päättävät vastatoimena hyökätä linnaan, jonka aikana prinssi Froglip sieppaa prinsessan. Hyökkäys lopulta epäonnistuu, kun Curdie saa kerrottua peikkojen heikkoudet. Curdie löytää prinsessan Froglipin kynsistä, mutta he joutuvat veden valtaan, sillä peikot murtavat patonsa ja vesi vyöryy paineella linnaan asti peikkojen kaivamaa käytävää pitkin. Lopulta kaikki kolme päätyvät linnan muurille, missä Curdie ja Froglip aloittavat lopputaiston Curdien selviytyessä voittajana.

...hetkonen!
Sanon suoraan: elokuva oli pettymys. Pettymyksen pääainesosana toki oli kova odotus, että elokuva olisi ollut synkkä ja pelottavan oloinen, kuten Hiidenpata. Elokuva ei kuitenkaan ole huono, mutta ei kovin hyväkään.

Animaatiosta näkee, että sillä on ollut hieman pienen puoleinen budjetti. Piirtojälki on ok, mutta siitä puuttuu laatu. Resoluutio toki saattoi sumentaa piirtojälkeä, mutten kovin usko sen parantuvan paremmallakaan resoluutiolla. Juomapelikäsimerkkejä nähdään runsaasti.

Äänimaailma on suhteellisen hiljainen. Musiikin ja ääniefektien määrä on vähäinen: vaikka porukat surffailevat kivilaatalla kalliota alaspäin, niin kuuluu vain muutamia lyhyitä kiven raahausääniä. Toisaalta ääniefektit ansaitsevat ylistystä erikoisista äänistä, kuten peikkojen kokoustorven töräyksestä.

Tämä kuvakulma oli ainut,
jossa ilmeni meikäläisen odotettu tyyli elokuvassa.
Jos katsomme päähenkilöstöä julisteen perusteella, niin prinssi Froglip ei todellakaan ole tämän elokuvan päähenkilö. Toki hän on pahis, mutta hänelle ei ole annettu kovin paljoa esiintymisaikaa. Peikkojen kuningasparilla on oikeasti enemmän esiintymisaikaa kuin tällä Repe Sorsan omaisesti sylkevällä punkrokkarilla. Julisteen perusteella Froglipillä olisi oikeasti ollut lähes tulkoon prinsessan kokoinen rooli. Tämä korostuu varsinkin alkuperäisessä nimessä "The Princess and the Goblin," jossa todellakin annetaan ilmi, että päähenkilöt olisivat juurikin Irene ja Froglip.

Tarinan kerronta menee loppua myöten hajanaiseksi ja peräti mitäänsanomattomaksi. Prinsessa jää siihen valitettavaan roolitukseen, missä naishahmot eivät loppujen lopuksi ole niitä kunnon sankareita, vaan sortuvat nyyhkijöiksi, kun tulee liian korkea aita ylitettäväksi. Toiveet Cintran leijonanpennusta murentuvat peikkojen hyökkäyksen aikana, kun Curdie pääsee johtamaan puolustusta ja määrää prinsessan pysyvän huoneessa, koska siellä on näennäisesti turvallista.

Sankarimme...
Loppupuolella on tehty muutama hölmö editionaalinen ratkaisu: kun peikot perääntyvät luolaan hävittyään taiston, he sattuvat kuulemaan veden tulon, mutta eivät tajua vielä mikä se on. Sitten kohtaus päättyy tyylikkääseen himmennykseen kuin olisi mainostauko yhtäkkiä heitetty kohtauksen päälle. Me emme tuon kohtauksen jälkeen näe peikkojen kuningasparia.

Toinen kohtaus on selkeästi tehty jännityksen tuomiseksi, kun peikkojen kissa ilmestyy prinsessan kissaa vastaan, jolloin tulee kuva kuin tästä tulisi toinenkin kaksintaistelu jossain vaiheessa näiden karvakasojen kanssa. Mutta taistoa ei koskaan tule ja seuraavan kerran, kun heidät nähdää, on tämä kaksikko ruvennut kaveraamaan keskenään. Ehkä. Lahjakin, minkä prinsessan kissa antaa toiselle, on vähän hämärä...

Ja kolmas... noh... virhe: Froglip saa raiskatuksi Irenen.
No ei oikeasti. Kohtauksen toteutus vain antaa sellaisen kuvan,
että Irene kohdeltaisiin kaltoin ruudun pimennettyä.
Prinsessa ja vuorenpeikot ei todellakaan ollut niin jännittävä ja synkkä kuin odotin sen olevan. Peikot toki ovat toisinaan rujoja, kuten yhden potkaistessa koiraansa ja Froglipin mätätessä Curdieta kerran nyrkillä lopputaistossa. Tätä pettymystä voi melkein verrata siihen tuttuun tilanteeseen, kun ehdottaa kavereille erästä eeppistä sarjaa/peliä/elokuvaa minkä oli itse nähnyt nuorena. Sitten kun kaikki näkevät sen, niin ehdottaja joutuukin nolona myöntämään, että eihän tämä nyt ollutkaan niin hyvä kuin muisteli. Jokainen on kokenut tämän edes jollain tasolla.

Juliste osasi tehdä tehtävänsä täydellisesti. Se on sen verta hyvin tehty, että se ainakin yhden ihmisen kohdalla jäi mielen sopukoihin lähes koko elämänsä ajaksi ja lopulta houkutti häntä katsomaan elokuvan, kun lopulta löysi sen.

Pyydän toki anteeksi niiltä ihmisiltä joille tämä elokuva on kuulunut lapsuuteen. Jos olisin uskaltanut katsoa tämän animaation tuolloin aikoinaan, niin veikkaan, että kirjoituksen tasokin olisi ollut erilainen. Uskottavampi skenaario varmasti olisi ollut, että en olisi vaivautunut milloinkaan kirjaamaan tätä ylös.

Tässä olisi kysymys teille, jotka onnekkaina uskalsivat katsoa tätä elokuvaa lapsena: oliko VHS dubattu suomeksi ja oliko se minkä tasoista näyttelyä, mikäli muistatte?

*Snooooort!*
Duuuuude....

2 kommenttia :

  1. En ole koskaan nähnyt tätä lapsena, mutta olen kyllä kuullut tästä aikaisemmin, animaatioon perustuva kun olen. Hyvin kiinnostava postaus taas.

    VastaaPoista
  2. Juu, kyseinen kasetti löytyy hyllystä ja pienenä sitä katselin. Dubbaus oli suomeksi ja taso, noh, karseaa :D Sellaista Hopeanuolen tasoa mutta ilman nostalgiapaukkua.

    VastaaPoista