Jumaltenrannan nousu ja tuho

Viimeinen pomotaisto edessä...

Julius Caesar on suunnitellut uuden keinon päihittää voittamattomat gallialaiset. Hänen aikeina on perustaa sen suojaavan metsän tilalle uusi kaupunki, Jumaltenranta, joka olisi lähes yhtä loistelias kuin Rooma, jolloin kylä kuihtuisi ja kyläläisistä tulisi siten Rooman kansalaisia. Työhön määrätty arkkitehti ryhtyy puuhaan, mutta gallialaiset kiusaavat häntä kasvattamalla Akvavitixin taikasiemenillä raivatun metsän takaisin. Joka yö toistuva työ alkaa käydä arkkitehdin hermoihin ja hän uhkailee vahingoittavan orjia, mikäli työ ei tule ajoissa valmiiksi, jolloin gallit vievät orjille taikajuomaa vapauttaakseen heidät. Orjat eivät lähde vapauteen vaan neuvottelevat itselleen paremmat työolot ja ryhtyvät hommiin taikajuoman vaikutuksen alaisina. Gallit joutuvat täten nyörtymään ja Jumaltenrannan ensimmäinen rakennus valmistuu vaivatta. Lopulta paikalle rakennetaan kolme lisää.

Jumaltenrannalle saapuu roomalaisia, yhden ollessa arvonnan voittanut taiteilija (Petiminus?) perheineen, joka joutuu asumaan ensin gallien kylässä byrokratian vuoksi. Roomalaiset alkavat asioimaan kylässä ja sen vuoksi Amarylixin kalojen hinta nousee ja kaikki kyläläiset ryhtyvät myymään "antiikkia" sekä matkamuistoja. Tämä pistää Asterixin, Obelixin, Akvavitixin sekä lopulta Trubadurixin poistumaan kylästä ja yrittämään häätää roomalaisia pois Jumaltenrannasta.

"En tiedä teistä, mutta tämä ei oikein tunnu Armoricalta..."

Lopulta Julius Caesarin käskystä kyläläiset saavat ilmaisen asunnon Jumaltenrannalta ja siihen lankeaa koko kylä Asterixia, Obelixia ja Akvavitixia lukuunottamatta. Roomalaistuneet kyläläiset yrittävät sopeutua uuteen ympäristöönsä samalla kun legioonalaiset yrittävät valloittaa heidän kyläänsä. Legioonalaiset päätyvät lopulta valloitusyritykseen, kun he saavat kaapatuksi ensin tietäjän ja sitten Obelixin. Asterix onnistuu vakuuttamaan legioonalaisten olematta hyökkäämättä kylään uskotellen heille hänen ja paikalle saapuneiden kyläläisten pitävän hallussa taikajuomaa.

Asterix menee vapauttamaan Akvavitixin ja he ryhtyvät yhdessä roomalaistaiteilijan perheen kanssa tekemään taikajuomaa. Kyläläiset onnistuvat ajamaan legioonalaiset takaisin Jumaltenrantaan, mutta legioonalaisten havaittaessa gallien olevan vailla taikajuomaa he vangitsevat heidät. Asterix on malttamaton ja maistaa keskeneräistä taikajuomaa ja ei onnistu saamaan mitään aikaiseksi. Kun peli näyttää olevan menetetty, ilmestyy Obelix maan alta saatuaan syötyä kylläiseksi legioonalaisten pois heitetystä herkkuruuasta. Obelix onnistuu estämään legioonalaisia kaappaamasta taikajuomaa ja laskettuaan sitä ikkunasta gallialaisten suuhun he lopulta antavat roomalaisille köniin ja häätävät roomalaiset ja paikalle saapuneen Caesarin tiehensä. Obelix tuhoaa lopulta rakennukset ja gallit istuttavat paikalle uusia puita ja näin Jumaltenranta unohtuu.

Senilixin vaalikamppanja näyttää toimineen (ks. Caesarin lahja).

Aah... Tämän vuoden isoin urakka (ainakin tämän blogin suhteen) alkaa olla aikalailla finaalissa. Jumaltenrannan nousu ja tuho (2014) on elokuvasarjan ensimmäinen ja ei varmastikaan viimeinen kokonaan tietokoneella animoitu, 3d:llä varustettu elokuva. Aloitan poikkeuksellisesti animointiannin arvostelulla, sillä trailerien ilmestymisen aikoihin olin loppujen lopuksi hyvin skeptinen CGI:n laadusta. Trailerit eivät antaneet aikaa itselleni rauhallisesti keskittyä mitäänsanomattomien vitsiannosten vuoksi.

Mutta kun sain viimein katsoa itse elokuvan, pelkoni animoinnin laadusta kaikkosi kuin metsästysreissulla pelästynyt villisika. Kaikki olivat hyvin uskollisen näköistä Uderzon kädenjäljelle ja omaksi suosikikseni tulikin juuri villisiat, joille voisi suorastaan antaa oman alalajinsa: reneus albertiis. Animointi oli elävää ja nautinnollista katsottavaa tekstuureja myöten ja alan ihmisenä oli kiintoisaa vaihteeksi miettiä animaation toteutuskeinoja. Kuvakulmissa oli paljon yleiskuvia, mikä ainakin on poikkeuksellista muihin Asterix-elokuviin.

Kattokaa kun te on niin töpöö~<3

Tarina ottaa pieniä vapauksia sieltä sun täältä. Suurimmat muutokset ovat ehdottomasti rakennusten lukumäärän kasvu neljään sekä gallialaisten täysinäinen käännytys roomalaisiksi. Tarinan kerronta on toisaalta vähän ontuva, sillä varsinkin Akvavitixin kiinnijääminen tapahtui liian nopeasti ja pakotetun oloisesti.

Tosin tarinan kerronnasta on hitusen vaikeaa kirjoittaa ilman, että mainitsee vitsejä. Täytyy myöntää, että elokuva on yllättävän rohkea näyttämään alastomuutta, mutta se toisaalta pistää eroottiset vitsit hieman liian selkeästi esille, kuten taiteilijan kritisoidessa arkkitehdin mosaiikkipatsaassa olevaa "pienuutta". Meininki menee näissä omasta mielestäni American Pie -tasoiseen hihitysyritykseen ja se enemmän vaivaannuttaa minua Asterix-fanina kuin naurattaa. "Kultaisesta sateesta" olin jo tietoinen eräästä lehtiarvostelusta ja se todellakin oli luokkaa: "Kenestä tämä loppujen lopuksi on hauskaa?"

Ei hätää! Senaattori Prospectus pelastaa tilanteen!

Mutta onneksi muut vitsit toimivat kuin sarjakuvasta ikään. Orjien johtaja kiertelee ja kaartelee esittämiään asioitaan tyylillä ja senaattori Prospectus on oikeasti mahtava hahmo, jolta irtoaa reilusti humoristisia tilanteita hienostuneella asenteellaan. Lisäksi gladiaattoreiden päivitys nykypäivän showpainiin oli varsin nerokkaasti toteutettu.

Toisaalta sitten Julius Caesar on tässä tarinassa heikoilla hangilla. Sarjakuvissa ja muissa animaatioelokuvissa olemme nähneet hänet tyynenä, älykkäänä ja taitavana sotataktikkona, mutta tässä hänestä on tehty Eric Cartman, huono sellainen. Voin toki ymmärtää hänen olevan talous asioissa lapsen kengissä (ks. Obelix&kumpp.), mutta elokuvassa hänen asenne kaikkeen on hyvin kakaramaista ja ei niin hyvän johtajamaista kuin aiemmin. Kyllähän sarjakuvissa Caesar tekee huonoja päätöksiä ja joutuu usein taipumaan, mutta hän ei joudu mihinkään luennolle niistä vaan vetää kaiken arvokkaasti, toisin kuin tässä elokuvassa.

Onko tämä se niin kutsuttu... juoni?

Tässä vaiheessa täytyneet muuttaa omaa argumenttia tuolta aiempaa: tarinankerronta ontuu. Asterix-sarjakuvien suurkuluttajana löydän, jopa tätä kirjoitellessani, koko ajan pieniä, mutta omasta mielestäni vakavia kauneusvirheitä. En rupea kirjaamaan kaikkea, jottei tästä tule samanlaista avautumista kuin viikinkien seurassa.

Suomiduppi oli pääosin onnistunut tapaus. Arttu Wiskari toimi alkuhörähdykseni jälkeen toimivasti Obelixina. Yksi järkyttävän iso miinus tulee kuitenkin yhdestä dialogista. En valitettavasti muista miten se meni, mutta suurinpiirtein näin: "No niin Jani-Petteri, tulehan tänne." Jani-Petteri, jos nimi nyt oli oikein, Asterix-maailmassa? Sanotaan näin tyynesti naama punaisena ja rystyset valkoisena, että jos tämä moka olisi ollut edellisessä elokuvassa, niin tämä ei välttämättä saisi näin paljon huomiota, mutta...  tämä on pyhäinhäväistyksen tasoinen juttu, joten älkää ihmetelkö, jos jossain vaiheessa arvostelua löydätte jonkun maksalaatikkoa muistuttavassa kunnossa, niin olkaa tunteettomia paskiaisia, älkää välittäkö ja jatkakaa lukemistanne. Sääli on nyt sairautta seuraavien rivien ajan.

Animaatiologiikan vuoksi maksalaatikoksi
muussaaminen ei tässä universumissa toimi.

Tämän kirjoitus on ollut loppujen lopuksi haastavaa. Minä tahtoisin kirjoittaa tästä elokuvasta hyvään sävyyn, mutta kaikki minua kiusaavat elementit kohoavat esiin kuin leimuava hirviö, joka ei enää ole sen kärpäsen kokoinen. Jumaltenrannan nousu ja tuho on hieno, tyylikäs, nautinnollinen  ja pitkästä aikaa uskollinen Asterix-elokuva, mutta se toisaalta yrittää vähän liikaakin tunkea asioita juoneen mukaan, tehden siitä ramman. Lisää kömpelyyttä se saa ajottain kehnoista vitseistä. Toki vitseihin ollaan onnistuttu laittamaan hyvinkin toimivia kappaleita, mutta huonot vitsit suorastaan hohtavat kuin rypyt ja karvaiset syylät silkki-ihoisella kaunottarella.

Ehkäpä tämän tunteen antoi minulle eräs hevonpaska, minkä tämä elokuva heitti lapiolla kasvoihini ennen lopputekstejä: Obelix saa KAUHALLISEN taikajuomaa tuhotakseen Jumaltenrannan rakennukset. Joka ikinen Asterixia lukenut tietää, että Obelix ei saa juoda taikajuomaa, koska taikajuoma vaikuttaa häneen pysyvästi ja olisi vaarallista nauttia sitä lisää. Kleopatrassa toki hän sai kolme tippaa, mutta itse uskon niiden olleen jotakin aivan muuta kuin sitä itseään, toimien vain psykologisena keinona Obelixille, joka murjotteli pyramidin ja hiidenkiven välisiä suhteellisuuksia. Obelixin kaleerissa me viimein näimme, mitä lopulta tapahtui Obelixin nautittuaan ylimääräistä taikajuomaa. Elokuvan teko on niin lapsen päästä otettu, että ihan itkettää.

Jumaltenrannan nousu ja tuho olisi voinut olla parempi elokuva, mutta se kuitenkin on paras Asterix-elokuva mitä 2000-luvulla on tehty. Saa nähdä, mitä tulevaisuudessa tulee olemaan, varsinkin, kun toinen komiikan mestareista lopulta menee pitämään seuraa vanhan ystävänsä kanssa.

Ehkä vähän liian ilkeä kuva, mutta osa elokuvan ratkaisuista
todellakin pistää minut tekemään samoin.