Hohoo, selvitettiin yhdessä Ravdnarin kanssa miten laulut menevät ruotsinkielisessä joulukalenterissa. Edellissä jaksossa Muumipeikon vastalauselaulu on täysin otettu sellaisenaan kirjasta. Mutta Tuutikki laulaa kirjassa lumihevosesta, joten se nyt eroaa tästä teoksesta.
Mielenkiintoiseksi tekeekin se, että miten nämä suomenkieliset sanat on luotu loppujen lopuksi. Omasta hyllystä löytyy peräti kolme hyväkuntoista pokkarikirjaa Taikatalvesta. Kaikki ovat Laila Järvisen kääntämiä ja vanhin näistä kirjoista on WSOYn kahdestoista painos. Kaikissa ainakin on Muumipeikon vastalauselaulun sanat aivan toisenlaiset kuin mitä tässä sarjassa, ja Tuutikki laulaa lumihevosen sijasta lumikengistä. Voinee olla, että jompikumpi Janssoneista oli, että voisi ehkä suomeksi laittaa uniikimpaa tunnelmaa sanoituksille, taikka ohjaaja oli, että pitäisi saada toimivammat sanoitukset. Mutta tämä on täysin ikiomaa spekulointia, joten ei kannata levittää moista tornihuhua turhanpäitte.
Taustahistoriikkia: Itsellä ei ollut pitkään aikaan haisuakaan Muumilaakson tarinoiden ensimmäisestä talvesta. Nauhurin kaseteista yhdessäkään ei ollut niitä, joten tarinakaavassa loikattiin Nuuskamuikkusen leiripaikalta suoraan nuhaiseen Muumipeikkoon. Tästä johtuneekin todennäköisesti se, että Jäärouva ei kuulu meikäläisen lapsuuden ajan pelkoihin. Ja silloin, kun näin jakson ensimmäistä kertaa, niin Mörkö oli paljon pahempi tapaus. Varsinkin, kun hänet nähtiin toistamiseen.
Tämän kertainen joulukalenterin jakso siis tarjosi minulle paljon inhimillisemmän Jäärouvan. Onhan tuossa enemmän jään ominaisuutta, mutta tietenkin vähemmän maagista absurdismia, mitä meidän vertailukohteemme antaa. Mutta pakko toki on antaa joulukalenterin Jäärouvalle pisteitä siitä, että me emme näe häntä paljoa ja hänestä annetaan paljon kauhunomaisempi kuva. Lisäksi hänen katseesta oravakin menettää henkensä.
Lapsena tämä jakso oli mitä odotin heti, kun laitoin videon pyörimään. Vihreäntumma taivas tuo oman lumonsa tälle tarinalle ja ylisuuret tähdetkin antoivat varsin uniikin tunteen tarinalle. En satu muistamaan, miten usein nähdään noin tähtisiä taivaita tässä sarjassa, mutta jospa tämä ei ole viimeinen kerta kun nähdään tähtitaivaita.
Aikuisena sitten ajattelen turhankin paljon logiikan pohjalta, mutta se toki tuo huvittuneisuutta ankeaan aikuiselämään. Nimittäin oravan häntä. Voin sanoa, että olen nähty varsin monia oravia elämän aikana, ja kyllä tämän säksättäjän pölyhuiska on aika säälittävä tapaus. Varsinkin, jos täysikasvuinen aikuinen meinaisi muhvin saada tuosta hännästä, niin jää aikalailla paljaaksi kourat. Mutta olen kyllä turhan ilkeä tässä. Tämä on kuitenkin toteutettu kuin teatterissa ikään, joten tämä oma naljailu menee jo näsäviisailun puolelle.
Loppupuolella meiltä puuttuu edelleen lumihevonen, jonka olisi pitänyt viedä orava mennessään, joten on luonnollista oravan saada viikinkihautajaiset. Lapsena tämä tilanne oli varsin kaunis, enkä voi sanoa, että se nyt olisi mitenkään muuttunut näin vuosien saatossa. Laulun tehdessä omia lumojaan tätä on vaikea kääntää toisenlaiseksi.
Hän oli pikku orava
Vain aivan pieni orava
Ei ollut kovin järkevä pää
Vain karvainen ja lämmin
Nyt kylmä on, hän kylmä on
On koipensakin nyt jäykät
Mut silti hällä vielä on maailman kaunein häntä
Paremmat hautajaiset kuin yksikään lapsuuteni hautajaiset.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti