Pieneen hetkeen ollaan lapsuuden suosikkijakson parissa. Näin aikuisena tunnostaakin, että tämä jakso on se äärimmäisin huippu tässä sarjassa. Tässä jaksossa tuntuu olevan paras dialogi, ääninäyttely, miimikointi, tapahtumaketju sekä huumori.
Esi-isä varastaa Maailman viimeisen lohikäärmeen tarinan tässä aivan kokonaan itselleensä, ja pakko sanoa, että tämä on ehdottomasti se paras adaptaatio tästä tarinasta ylivoimaisesti. Ehkä syy miksi tämä on näin johtuu ihan vaan siitä, että me jo tunnemme esi-isän. Se on jo tuonut omanlaisen kaaoksen ja on tuttu tapaus jo. Toki onhan lohikäärme jo kaikille tuttu taruolento ennestään, mutta kun sen tarinallinen elinkaari on vain yhden tarinan ajan, se kärsii epäpidettävän mulkun roolista. Esi-isä toki on myös karkealuonteinen, mutta se on tuhat vuotta vanha, asustaa kaakeliuunissa ja tehnyt ryteikön sen eteen. Sillä on jo etukäteen esitetty persoona ja ihmisillä on taipumusta nauttia tutusta ja turvallisesta.
Dialogin toteutus on hauska. Nuuskamuikkunen kuulostaa enemmän itseltään, eikä näyttelijältä, joka sen takana istuskelee mikin kanssa. Hahmot muutenkin tuntuvat olevan paljon eläväisempiä näyttelyn suhteen ja Leena Uotilan rääkäisy mikkiin uhkuu niin ihanaa raivoa, että sitä ei pysty hyvällä maulla toteuttamaan kuin ainokaisen kerran. Myyn ja Muumin väittelyt keskenään ovat ehdoton suola. Esi-isän mörinöiden jälkeen, totta kai.
Nuuskamuikkusen pommi on kyllä sellainen asia, mikä nostattaa varsin monia hauskoja kysymyksiä, että en tahdo olla nyt tosikko asian kanssa yhtään. Jo lapsena odotin tätä kohtausta, koska tämä nyt vaan oli huvittava ja odotuksen arvoinen. Räjähdyksen jälkeinen keltainen valokin tuo kiintoisan elementin koko tilanteeseen. Ja lopun koristaa Nuuskamuikkusen klassinen keski... siis etusormen näyttö Muumille.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti