Reippailija-Hemulin saaga saadaan päätökseen, ja kasetilla tälle jaksolle tuli mieleen jääviä tapahtumia. Ensinnäkin jakso alkaa siitä kohtaa, kun Hemuli nousee ja alkaa puhelemaan itsekseen lumilinnansa luona. Toiseksi, koko jakso menee täysin mustavalkoisena. Liekö tullut paineltua kuva-asetuksia justiinsa ennen nauhoituksen aloitusta?
Kolmanneksi kuvittelin pitkän aikaa, että tässä olisi peräti kaksi erillistä jaksoa. Nauhoitusta suorittava oli kuvitellut jakson loppuvan, kun ruutu pimeytyi Muumin näyttäessä kirjoitustaan ja äkkiä laitettiin nauhuri taas raksuttaa, kun Surku taapertelee esiin. Onneksi ei kuitenkaan mitään dialogia menetetty tällä kertaa. Mutta enpä lapsena ja esiteininä mitään epäillyt, että nämä olisivat olleet tavanomaista lyhyempiä jaksoja.
Koko jaksolla kuitenkin oli lapsena omat mieltymyksensä. Alun lumimyrsky muistutti edellisen jakson menoa, ja todennäköistä on, että tämän sarjan vuoksi nautin lumisateesta erittäin paljon. Melkeinpä muistelen haikeudella parin vuoden takaista lumimyrskyä.
Lumisotakin oli lapsena hauskaa katseltavaa, vaikkei lumipallot muussautuneetkaan. Nykyään aikuisena minua eniten huvittaa, miten murhanhimoisesti Vilijonkka kuikkii lumilinnan takaa ja on aikeissa viskata lumipallon, kunnes vihreä olio viskaiseekin häntä pallolla. Ja näin kirjaillessa iski muistikuva, miten kakarana epätoivoisesti haaveilin, että kunpa yksi lumipalloista lentäisi tuohon torveen kesken soiton.
Surku-koiran kohdalla jännitystä toi susien silmät. Surkun osuus onkin ehkäpä pisin yhtenäinen otos, mitä tässä ollaan käyty, mikä on myöskin aikamoinen saavutus. Ja näköjään muistikammat taas aktivoituivat, sillä tämähän jakso räpsähtää kesken. "Surku taapersi perässä. Se tuntui hänestä---"
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti